18.10.11
Jabba the HUTt
Aika synkkiä aikoja eletään, kun Lakanen meni paljastamaan oman salaisen aseensa kaikelle maailmalle, eikä pitänyt sitä vain omassa valmennusringissään ja putsannut mitaleja pöydästä myös valmentajana. Nyt ne ruotsalaiset pääsevät viemään tuonkin, kun Nikulainen sattuneesta syystä osaa lukea Suomea ja integroi nyt hutit offensiv orienteringiin ja puh pah ruotsi vie.
Mut hei kamoon. Jani on tavallaan oikeilla jäljillä. Mutta ei pyörää tarvitse keksiä uudelleen, kun Noakes, Tucker ynnä muut (esim mukana Suomesta Peltonen (LitT) eikä tämä peltonen) ovat jo vuosikymmenen verran pyöritelleet Central governor -tutkimusta eli aika pitkälti aivoihin kytkeytyviä seikkoja. Siinä se sitten on se "henkinen" puoli joka suoritusta säätelee. Ihan tiedemaailmassa hittolainen. Ja jos tämä nyt jollekin kestävyysurheilijalle tuli uutena tietona, niin on tainnut lore of running jäädä lukematta. Hus kirjastoon!
Ja linkkivinkkinä keskustelua keväältä: Pacing, the governor and the athlete's clock: A brief interview on a fascinating concept ja alan ensimmäisiä löydöksiä.Evidence that a central governor regulates exercise performance during acute hypoxia and hyperoxia Nobel-palkittu Hill oli jo lähes oikeassa sata vuotta sitten. Aika hyvin vetivät jo silloin...
9.10.11
Kolilta Kolille
Vaarojen Maraton 2011, suunnistajien uusi suosikki.
Varustus: Kengät: vj-bold 2011 (joihin vaihdettu takuussa vanhat pohjat), kompressiosukat (kuluneet), trikoot (6,90 eur decathlon), mckinleyn bokserit (uudet), urheilu t-paita, päällä KR:n juoksutakki, päässä Ilosaarirock-buffi, kaulassa toinen, selässä mckinleyn juomareppu, pussissa reilu litra vettä, jossa merisuolaa noin puoli teelusikallista. geelejä 6 kpl.
Näin sen koin.
Lähdettiin joulupukin sanojen saattelemana matkaan klo 10.00 Kolin alaparkkipaikalta. Viivalla oli kaikenlaisia sankareita. Kyseessä ei ollut kuitenkaan mikään extremerun naamiaisineen, vaan aito maastojuoksu Suomen eteläisen puoliskon hulppeimmissa maisemissa.
Alla oli edellispäivän ajelut töiden päälle Helsingistä Joensuuhun. Aamulla Kolille, chipin kiinnittelyt ja viimeiset spekulaatiot kelistä ja takinkäytöstä. Valitsin käyttämisen, sillä tuuli oli navakka ja uskoisin, että kaikki energia kannattaisi säästää juoksemiseen, eikä ropan lämpimänä pitämiseen. Valinta oli oikea omalle vauhdilleni. Kärjessä pärjäsi selvästi kevyemmällä varustuksella..
Kanuunanlaukausta seurannut alkukiri oli aika kiritön. Hyvinkin passaillen liikkeelle, vaikka vauhti meni sinne 4.30-5.00 välille. Päätin heti rullailla kaikki alamäet jarruttelematta ja nousinkin nopeasti pääjoukon kärkeen, noin kymmenen hengen ykkösletka karkasi heti tiestöllä ja muutama kaveri, kuten Pyylammen Tomi, lisäsi vauhtia ja juoksi ykkösjoukkoa kiinni. Näköyhteys katkesi nopeasti vaikka omakin vauhti tuolla ylämäkivoittoisella tiepätkällä oli siellä 4.40 hujakoilla, sykkeet olivat myös pikkasen korkealla, mutta siirsin sen positiivisen ajattelun kautta jännityksen piikkiin ja unohdin totuuden.
Maraton ei kuitenkaan räjähtele ja sykekin tasaantui, kun päästiin metsäpolkujen puolelle. Ensimmäinen geeli 40 minuutin hujakoilla naamariin ja Kirkkokallion maisemista nauttimaan. Huikeutta.
Joutsenon Jarkko Jauhon kanssa vaihdeltiin ohessa pari sanaa, kertoi olleensa viime vuonna kolmas ja silloin oli kuulemma menty paljon hiljempaa. Ajattelin, että se kuulostaa todella lupaavalta, varsinkin kun nyt mukana oli runsaasti ensikertalaisia, kuten mie ihan itse ja kelikin oli selkeästi hitaampi kohtuuttoman kosteiden polkujen takia. Silti vauhti tuntui varsin sopivalta. Olihan syksyn ainut pidempi juoksulenkki ollut 19 kilometriä pitkin Viikin tasaisia polkuja joskus kuukautta aiemmin. Ja siihen muutama SM-startti päälle. Heti kahden tunnin kohdalta alkaisi jo tuntematon alue.
Saatiin melkoinen kööri kasaan, kun katsoin taakse ja totesin lisäksi letkassa olevan Timppiksen, Jaskan, AP:n, Hernarin ja Mäkisen Antin. Jutut olivat tästä johtuen paikoitellen aika hervottomia ja varsin levottomia. Muita en tunnistanut. Tuukka paineli koko ajan 50 metriä edellä, kunnes jossain 14 kilometrin hujakoilla käväisi puskassa varikolla ja hyppäsi letkaan mukaan.
Nestorina Jaskalta kyseltiin tietysti miten meillä menee. Jaska totesi, että ollaan pari minuuttia viime vuoden kärjen edellä, eli hyvin meillä menee.
Vesistön ylitystä lähestyttäessä Jaska ampaisi jännään välikiriin, johon vastattiin vain hieman. Arvelin tuonkin täysin turhaksi, sillä tuskin veneitä tarvitsisi odotella. Kolme venettä ja lautta lähti lähes yhtäaikaa ylitse, mutta luonnollisesti pääsin aika tarkalleen viimeisenä laiturille. AP säntäsi edellä saman tien ottamaan karkuun päässeitä kiinni, mutta yritin vähän rauhoitella, että kyllä ne vähemmälläkin yrittämisellä saadaan kiinni. Pitsaa ei ollut taaskaan tarjolla vesipisteellä. Saatiin myös tietää, että SP oli yksin kärjessä jo nyt, mikä hieman yllätti, kun mukana oli kuitenkin muitakin pitkien matkojen pyssyjä, Pantzar ja Simppa. Ero meihin oli suuri mikä ei yllättänyt. AP:ta huoletti eniten Pyylammen sijainti, mutta tästä ei saatu tietoa.
Vaarojen Maraton alkaa oikeasti vasta noin 20 kilometrin kohdilla, kun aletaan nousta ensin Kolinvaaralle ja sitten Ryläykselle. Tuo 20-30 kilometrin väli juostaan paikoitellen erittäin teknisillä pikkupoluilla eikä liukkaus varsinaisesti helpota työtä. Sinne vaan tieltä korpeen ja geelit poskeen ettei karhut tule varkaisiin:
Ensimmäisen pitkän ylämäen loppuosassa näin edellä olevien alkavan kävelemään. Totesin, että kulkee ja ohitin Tuuggiksen ja pari muuta, että saisin hieman edellä olevan Hernelahden kiinni. Siksi, että Miika on yksi niistä veijareista, jotka on ennenkin ollu näissä paikoissa. Tai no ei Vaarojen Maratonilla ja Heräjärvenkin kiertänyt eri suuntaan Marin kanssa, mutta pitkissä kisoissa. Ja pitkien kisojen osaaminen on taitolaji. Laitoin siihen sitten koukun kiinni ja tralalaa. Yhdessä jyrkässä ylämäessä kanssamme rullannut Jauho otti välikirin ja karkasi näkymättömiin. Hämmästyin tuota vauhdinlisäystä, kun kello näytti takana olevan vasta jotain 22 kilometriä. Miikan kanssa pidettiin erittäin leppoisaa vauhtia tai siis Miika juoksi edellä ja mie katselin maisemia perässä. Pitkospuille mennessä Miikalla oli aina hauskaa tasapainoilua, kun speedcrosseissa ei ole nastoja ja omissa kengissäni ne oli. Kenkävalintani oli hyvä, vaikka loppumatkan tieosuuksilla nastat vähän painoivatkin pohjasta läpi. Ja sieltä se tuli pian Joutsenon mies selkä edellä vastaan, eikä pystynyt hyppäämään kyytiimme.
Ryläystä huiputtaessa myös Pyylammen selkä tuli vihdoin vastaan ja jäi nopeasti taakse. "Hyvin menee, kun hyytyy vasta nyt." Perusjutut, tiellä pitää juosta pirun kovaa, että voisi pärjätä suunnistajille Ryläyksen poluilla. Tomilla oli kuitenkin reilu kaula AP:n ja Jaakon sijaintiin. Tai no mistä myös sitä tiedettiin, vaikka pojat olisivat virkistyneet ja olleet aivan perässä.
Ryläykseltä tultiin alas pitkät pätkät hienoja polkuja ja jälleen tuntui mukavalta. Kolme köpiä täyttyi tielle tullessa ja olihan siellä yleisöäkin paikalla. Vellu nähtiin neljässä eri paikassa. Maratonfaniutta ilmassa.
Viimeinen vesipiste oli 32-33 kilometrin paikkeilla. Miika jäi säätämään jotain reppunsa kanssa ja arvelin, että nyt on ainoa sauma päästä irti. Yritinkin juosta tuossa tiellä rennosti ja mahdollisimman kovaa. Tietysti 33 kilometrin polkurynkytyksen jälkeen tuossa oli omat haasteensa ja kova vauhti tarkoitti keskimäärin jotain 4.45min/km. Miika tuli takaa 4.20 vauhdilla, joten Pielisen rantatiellä ei ollut paljoa sanomista siihen sitten niin. Iivon päätin kuitenkin nitistää ja pikaisella kyselyllä Ikaalisten väreillä ei varsinaisesti enää ollut kulkupäivä.
Oma selviytymistaistelu alkoi oikeastaan vasta viimeiseen nousuun. Laskettelurinteiden välinousu meni kohtalaisesti ja Miikaan oli eroa 20 sekuntia valokuvaajan mukaan rinteiltä tielle laskissa. Hyökkäsin vielä ensimmäisen lyhyen penkan ja tasanteen juosten, kunnes Ukko-Kolin pohjoisrinteen todellinen luonne paljastui - ei huipulle tyhjin reisin. Taktiikaksi tuli "10 askelta juoksua, 20 askelta kävelyä" ja sen kaikki variaatiot. Eniten otti päähän se, että edellä näkyvä skottijuoksija Ascroft ei kävellyt vaan juoksunilkutti koko ajan tasaisesti ja takana tuli Antti myös vahvan näköisesti. Pakko oli taistella loppuun saakka. Ajattelin, jopa ottavani skotin kiinni, mutta todellisuudessa keskityin keksimään syitä juosta aina yhden askeleen lisää. Käytin HUTit ja negatiivisen nuivat energiat, soluhengityksen, yhteyttämisen ja maalimakkaran, tummat ja vaaleat oluet, parit kirosanat, rukoukset ja mantrat sekä luonnollisesti tahdon, ajatuksen ja tunnevoiman. Ei ole hienompaa kuin kävellä kaksinkerroin jyrkkää rinnettä ylös käsillä tukea polvista ottaen ja jotkut kannustaa että juokse nyt. Voin kertoa, että on muuten yritetty.
Maalissa seitsemäs. Ei hassumpaa.
ps. Vaarojen maraton on parasta.
Varustus: Kengät: vj-bold 2011 (joihin vaihdettu takuussa vanhat pohjat), kompressiosukat (kuluneet), trikoot (6,90 eur decathlon), mckinleyn bokserit (uudet), urheilu t-paita, päällä KR:n juoksutakki, päässä Ilosaarirock-buffi, kaulassa toinen, selässä mckinleyn juomareppu, pussissa reilu litra vettä, jossa merisuolaa noin puoli teelusikallista. geelejä 6 kpl.
Näin sen koin.
Lähdettiin joulupukin sanojen saattelemana matkaan klo 10.00 Kolin alaparkkipaikalta. Viivalla oli kaikenlaisia sankareita. Kyseessä ei ollut kuitenkaan mikään extremerun naamiaisineen, vaan aito maastojuoksu Suomen eteläisen puoliskon hulppeimmissa maisemissa.
Alla oli edellispäivän ajelut töiden päälle Helsingistä Joensuuhun. Aamulla Kolille, chipin kiinnittelyt ja viimeiset spekulaatiot kelistä ja takinkäytöstä. Valitsin käyttämisen, sillä tuuli oli navakka ja uskoisin, että kaikki energia kannattaisi säästää juoksemiseen, eikä ropan lämpimänä pitämiseen. Valinta oli oikea omalle vauhdilleni. Kärjessä pärjäsi selvästi kevyemmällä varustuksella..
Kanuunanlaukausta seurannut alkukiri oli aika kiritön. Hyvinkin passaillen liikkeelle, vaikka vauhti meni sinne 4.30-5.00 välille. Päätin heti rullailla kaikki alamäet jarruttelematta ja nousinkin nopeasti pääjoukon kärkeen, noin kymmenen hengen ykkösletka karkasi heti tiestöllä ja muutama kaveri, kuten Pyylammen Tomi, lisäsi vauhtia ja juoksi ykkösjoukkoa kiinni. Näköyhteys katkesi nopeasti vaikka omakin vauhti tuolla ylämäkivoittoisella tiepätkällä oli siellä 4.40 hujakoilla, sykkeet olivat myös pikkasen korkealla, mutta siirsin sen positiivisen ajattelun kautta jännityksen piikkiin ja unohdin totuuden.
Maraton ei kuitenkaan räjähtele ja sykekin tasaantui, kun päästiin metsäpolkujen puolelle. Ensimmäinen geeli 40 minuutin hujakoilla naamariin ja Kirkkokallion maisemista nauttimaan. Huikeutta.
Joutsenon Jarkko Jauhon kanssa vaihdeltiin ohessa pari sanaa, kertoi olleensa viime vuonna kolmas ja silloin oli kuulemma menty paljon hiljempaa. Ajattelin, että se kuulostaa todella lupaavalta, varsinkin kun nyt mukana oli runsaasti ensikertalaisia, kuten mie ihan itse ja kelikin oli selkeästi hitaampi kohtuuttoman kosteiden polkujen takia. Silti vauhti tuntui varsin sopivalta. Olihan syksyn ainut pidempi juoksulenkki ollut 19 kilometriä pitkin Viikin tasaisia polkuja joskus kuukautta aiemmin. Ja siihen muutama SM-startti päälle. Heti kahden tunnin kohdalta alkaisi jo tuntematon alue.
Saatiin melkoinen kööri kasaan, kun katsoin taakse ja totesin lisäksi letkassa olevan Timppiksen, Jaskan, AP:n, Hernarin ja Mäkisen Antin. Jutut olivat tästä johtuen paikoitellen aika hervottomia ja varsin levottomia. Muita en tunnistanut. Tuukka paineli koko ajan 50 metriä edellä, kunnes jossain 14 kilometrin hujakoilla käväisi puskassa varikolla ja hyppäsi letkaan mukaan.
Nestorina Jaskalta kyseltiin tietysti miten meillä menee. Jaska totesi, että ollaan pari minuuttia viime vuoden kärjen edellä, eli hyvin meillä menee.
Vesistön ylitystä lähestyttäessä Jaska ampaisi jännään välikiriin, johon vastattiin vain hieman. Arvelin tuonkin täysin turhaksi, sillä tuskin veneitä tarvitsisi odotella. Kolme venettä ja lautta lähti lähes yhtäaikaa ylitse, mutta luonnollisesti pääsin aika tarkalleen viimeisenä laiturille. AP säntäsi edellä saman tien ottamaan karkuun päässeitä kiinni, mutta yritin vähän rauhoitella, että kyllä ne vähemmälläkin yrittämisellä saadaan kiinni. Pitsaa ei ollut taaskaan tarjolla vesipisteellä. Saatiin myös tietää, että SP oli yksin kärjessä jo nyt, mikä hieman yllätti, kun mukana oli kuitenkin muitakin pitkien matkojen pyssyjä, Pantzar ja Simppa. Ero meihin oli suuri mikä ei yllättänyt. AP:ta huoletti eniten Pyylammen sijainti, mutta tästä ei saatu tietoa.
Vaarojen Maraton alkaa oikeasti vasta noin 20 kilometrin kohdilla, kun aletaan nousta ensin Kolinvaaralle ja sitten Ryläykselle. Tuo 20-30 kilometrin väli juostaan paikoitellen erittäin teknisillä pikkupoluilla eikä liukkaus varsinaisesti helpota työtä. Sinne vaan tieltä korpeen ja geelit poskeen ettei karhut tule varkaisiin:
Kuvasta kiitos kuvaajalle.
Ensimmäisen pitkän ylämäen loppuosassa näin edellä olevien alkavan kävelemään. Totesin, että kulkee ja ohitin Tuuggiksen ja pari muuta, että saisin hieman edellä olevan Hernelahden kiinni. Siksi, että Miika on yksi niistä veijareista, jotka on ennenkin ollu näissä paikoissa. Tai no ei Vaarojen Maratonilla ja Heräjärvenkin kiertänyt eri suuntaan Marin kanssa, mutta pitkissä kisoissa. Ja pitkien kisojen osaaminen on taitolaji. Laitoin siihen sitten koukun kiinni ja tralalaa. Yhdessä jyrkässä ylämäessä kanssamme rullannut Jauho otti välikirin ja karkasi näkymättömiin. Hämmästyin tuota vauhdinlisäystä, kun kello näytti takana olevan vasta jotain 22 kilometriä. Miikan kanssa pidettiin erittäin leppoisaa vauhtia tai siis Miika juoksi edellä ja mie katselin maisemia perässä. Pitkospuille mennessä Miikalla oli aina hauskaa tasapainoilua, kun speedcrosseissa ei ole nastoja ja omissa kengissäni ne oli. Kenkävalintani oli hyvä, vaikka loppumatkan tieosuuksilla nastat vähän painoivatkin pohjasta läpi. Ja sieltä se tuli pian Joutsenon mies selkä edellä vastaan, eikä pystynyt hyppäämään kyytiimme.
Ryläystä huiputtaessa myös Pyylammen selkä tuli vihdoin vastaan ja jäi nopeasti taakse. "Hyvin menee, kun hyytyy vasta nyt." Perusjutut, tiellä pitää juosta pirun kovaa, että voisi pärjätä suunnistajille Ryläyksen poluilla. Tomilla oli kuitenkin reilu kaula AP:n ja Jaakon sijaintiin. Tai no mistä myös sitä tiedettiin, vaikka pojat olisivat virkistyneet ja olleet aivan perässä.
Ryläykseltä tultiin alas pitkät pätkät hienoja polkuja ja jälleen tuntui mukavalta. Kolme köpiä täyttyi tielle tullessa ja olihan siellä yleisöäkin paikalla. Vellu nähtiin neljässä eri paikassa. Maratonfaniutta ilmassa.
Viimeinen vesipiste oli 32-33 kilometrin paikkeilla. Miika jäi säätämään jotain reppunsa kanssa ja arvelin, että nyt on ainoa sauma päästä irti. Yritinkin juosta tuossa tiellä rennosti ja mahdollisimman kovaa. Tietysti 33 kilometrin polkurynkytyksen jälkeen tuossa oli omat haasteensa ja kova vauhti tarkoitti keskimäärin jotain 4.45min/km. Miika tuli takaa 4.20 vauhdilla, joten Pielisen rantatiellä ei ollut paljoa sanomista siihen sitten niin. Iivon päätin kuitenkin nitistää ja pikaisella kyselyllä Ikaalisten väreillä ei varsinaisesti enää ollut kulkupäivä.
Oma selviytymistaistelu alkoi oikeastaan vasta viimeiseen nousuun. Laskettelurinteiden välinousu meni kohtalaisesti ja Miikaan oli eroa 20 sekuntia valokuvaajan mukaan rinteiltä tielle laskissa. Hyökkäsin vielä ensimmäisen lyhyen penkan ja tasanteen juosten, kunnes Ukko-Kolin pohjoisrinteen todellinen luonne paljastui - ei huipulle tyhjin reisin. Taktiikaksi tuli "10 askelta juoksua, 20 askelta kävelyä" ja sen kaikki variaatiot. Eniten otti päähän se, että edellä näkyvä skottijuoksija Ascroft ei kävellyt vaan juoksunilkutti koko ajan tasaisesti ja takana tuli Antti myös vahvan näköisesti. Pakko oli taistella loppuun saakka. Ajattelin, jopa ottavani skotin kiinni, mutta todellisuudessa keskityin keksimään syitä juosta aina yhden askeleen lisää. Käytin HUTit ja negatiivisen nuivat energiat, soluhengityksen, yhteyttämisen ja maalimakkaran, tummat ja vaaleat oluet, parit kirosanat, rukoukset ja mantrat sekä luonnollisesti tahdon, ajatuksen ja tunnevoiman. Ei ole hienompaa kuin kävellä kaksinkerroin jyrkkää rinnettä ylös käsillä tukea polvista ottaen ja jotkut kannustaa että juokse nyt. Voin kertoa, että on muuten yritetty.
Kuvasta kiitos Jutalle.(?)
Maalissa seitsemäs. Ei hassumpaa.
ps. Vaarojen maraton on parasta.
6.10.11
Voiko lukuja olla liikaa
Voi.
Tällä mennään nyt:
1. Johdanto
1.1 Huippu-urheilun kehityskaari
1.2 Tutkimusperinne ja lähteet
1.3 Tutkimuskysymykset ja metodi
1.4 Teoria ja käsitteiden
määrittely
2. Modernin
valmennuksen murrosvaiheet
2.1 Luonnollisesta tieteelliseen
harjoitteluun
2.2 Tapaus Itä-Saksa
2.3 Anna vain kaikkesi –
ammattilaisurheilun varjopuoli
3.
Huippusuorituskyvyn jäljillä
3.1 Aina inhimillisen
suorituskyvyn rajoilla
3.2 Kilpajuoksu epäinhimillistä
vastaan
3.3 Kohti vuosituhannen vaihetta
3.4 Suomalainen medikalisaatio
3.5 WADA – urheilijan puolella
vai vastassa?
4. Suomalainen
valmennusrahaoppi
4.1 Veikkaa niin voimme voittaa
4.2 Tehostetaan tehostamista
4.3 Huippu-urheilun muutostyöhön
5. Modernin
urheilun viimeiset askeleet
5.1 Kultaisen kolmion kehitys
5.2 Suomi maailmankartan
laidalle
6.
Modernisoitumisen monet kasvot
6.1 Modernin huippusuoritusurheilun
olemus
6.2 Suomen Olympiakomitea
muuttajana ja muuttujana
Lähteet ja
kirjallisuus
Liitteet
ja nyt mennään kauppaan ostamaan geelit.
3.10.11
Hyötyä
Kuuntelin tänään herra Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäkeä Urheilumuseon vaihtuvan näyttelyn avajaisissa. Täytyy myöntää, että ministeri puhui asiaa lähiliikuntapaikkojen ja -mahdollisuuksien lisäämisestä. Se on tärkeää se.
Sastamalan Mouhijärvellä tempoiltiin myös menemään lähiliikuntapaikalla nimeltä suunnistuskartta. Maasto oli kertakaikkiaan ihaninta ihanuutta yösuunnistukseen. Eli riittävän vaikeaa suunnistuksellisesti ja kulkukelpoisuudeltaan varsin hidasta mönkimistä tarjoavaa. Priimaa shittiä. Näitä lisää, vaikka joka kuntaan!
Katsoin jo ensi vuoden SM-kisojen paikkakunnat. Ei ollut varsinaisesti pääkaupunkiseudun ympärillä. Hämeenlinna ja Kuusankoski kuulostivat lupaavimmilta. Ja Tervaruukinsalon keskimatka! Suppakisat pitäisi laittaa lakisääteisiksi SM-kisoiksi aina parin vuoden välein. Siksi hienoa se on.
Paavolla oli muuten jalassa Karhun 1970-luvun repro-kengät. Respectit siitä.
Avajaisissa tarjoiltiin kaljaa ja hodareita, eikä mitään katkarapuvoileipiä ja skumppaa. Respectit myös siitä.
Sastamalan Mouhijärvellä tempoiltiin myös menemään lähiliikuntapaikalla nimeltä suunnistuskartta. Maasto oli kertakaikkiaan ihaninta ihanuutta yösuunnistukseen. Eli riittävän vaikeaa suunnistuksellisesti ja kulkukelpoisuudeltaan varsin hidasta mönkimistä tarjoavaa. Priimaa shittiä. Näitä lisää, vaikka joka kuntaan!
Katsoin jo ensi vuoden SM-kisojen paikkakunnat. Ei ollut varsinaisesti pääkaupunkiseudun ympärillä. Hämeenlinna ja Kuusankoski kuulostivat lupaavimmilta. Ja Tervaruukinsalon keskimatka! Suppakisat pitäisi laittaa lakisääteisiksi SM-kisoiksi aina parin vuoden välein. Siksi hienoa se on.
Paavolla oli muuten jalassa Karhun 1970-luvun repro-kengät. Respectit siitä.
Avajaisissa tarjoiltiin kaljaa ja hodareita, eikä mitään katkarapuvoileipiä ja skumppaa. Respectit myös siitä.
Viikonloppuna sitten into piukalla Vaarojen maratonille. Koska matka on niin pitkä, ajattelin, että sovitaan KR:n porukalla välikiripaikkoja vaikka kuuden kilometrin välein. Tai vähintään jokaisen vaaran päälle. Eka vaaran päällä huutaa sitten voiton merkiksi, olen Peter nyt opit sen, kotini on täällä!
Offtopicceja
Hitto, osui silmään tämmöinen kommentti jostain ylen sivuilta:
"Ei siitä kyllä myöhemmässä elämässä paljon hyötyä ole jos osaa lumilautaila ja tehdä backejä, tai mitä ihmeen tuplakorkeja siinä tehdään :)"
Tuo on todella hyvä ajattelutapa! Jokaisen ihmisen pitää elää tulevaisuudessa ja tehdä pelkästään asioita, joista on hyötyä tulevaisuudessa. Milloin muuten se tulevaisuus on? Tänään iltapäivällä, huomenna, ensi vuonna, kymmenen vuoden päästä, eläkkeellä vai haudassa? Ja hyötyä kenelle? Itselle, muille, tutuille, tuntemattomille? Ja millaista hyötyä?
"Ei siitä kyllä myöhemmässä elämässä paljon hyötyä ole jos osaa lumilautaila ja tehdä backejä, tai mitä ihmeen tuplakorkeja siinä tehdään :)"
Tuo on todella hyvä ajattelutapa! Jokaisen ihmisen pitää elää tulevaisuudessa ja tehdä pelkästään asioita, joista on hyötyä tulevaisuudessa. Milloin muuten se tulevaisuus on? Tänään iltapäivällä, huomenna, ensi vuonna, kymmenen vuoden päästä, eläkkeellä vai haudassa? Ja hyötyä kenelle? Itselle, muille, tutuille, tuntemattomille? Ja millaista hyötyä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)