Lie lie lie

Portaat voi nousta ilman, että kusettaa itteään kuvittelemalla sen olevan kuntoilua. Ja auton voi jättää pihaankin, ei se sieltä häviä kolmen kilometrin työmatkan aikana, saati sitten työpäivän kuluessa. Entä se vesijuoksu. Ottaa yllättävän jomottavasti päähän, kun siinä tylsyydestä johtuvan aivovamman aiheuttamiseen varatulla radalla uidaan ja räiskitään vettä silmille. Jos on uitava, niin sopisi edes opetella uimaan siten, että pääsee eteenpäin, eikä vain näytä ekaa kertaa veteen tippuneelta, hukkumista vastaan hengenhädässä taistelevalta hevoselta.

Hienoa, että OMa näytti mitä kestävyysharjoittelulla, sanan varsinaisessa merkityksessä, saa aikaan. Ehkä joku muukin vielä Suomessa omaa saman motivaation. Ainakin hyvin herättää tuollainen. Niin varmaan houbeakin oma toimintansa, kuittaus kävi nimittäin melko lähel.

Lähden harjulle. Otan mukaan navigaattorin, kännykän, rinkallisen hyvää tulta ja trangian, kolme lämpöpeitettä ja kasan huonoa luettavaa. Tulkaa hakee syssymmäl.

Utra hill half marathon

Olin jo monen viikon ajan valmistautunut tuohon yhteen kovimmista ajoista ikinä. Lähtöalueella tunnelma oli tiivis ja kenttäkuulutuksen kaiuttimista paukutettiin jostain käsittämättömästä syystä Mokoman Kasvot kohti itää. Ehkä siksi, että lähtösuunta oli juurikin se.

Viivalla ei ollut kovin ahdasta, joten sain hyvän paikan keulilta. Kovaa kajahtanut starttipistoolina toiminut metalliroskiksen kylki ajoi asiansa ja jo ensimmäisillä haparoivilla askelilla selvisi päivän teema, kulkua ei ole ollenkaan, jos on joskus ollutkaan.

Noin kuuden kilometrin jälkeen alkanut kontatenkin mentävä nousu ei tuntunut missään, ainakaan niillä jotka rinteeseen olivat jäätyneet. Syke nousi ekaa kertaa yli 120 pykälän, olin kyllä varautunut siihenkin olotilaan supertäsmävetotreeneillä edellisenä yönä.

Hämyisten männiköiden jälkeen avautunut avohakkuu valoi uskoa ihmiseen, varsinkin niihin huonoihin. En pystynyt enää ajattelemaan järkevästi, matka alkoi tehdä tehtävänsä. Olihan sitä takana jo ainakin 9 kilometriä. Hymyilin metsään eksyneille, jäätyneille koirankusettajille.

Rantakylästä kajastavat katuvalot toivat ajatukseni jälleen tähän maailmaan. Gepardimaisella ketteryydellä otin pari ensimmäistä askelta jyrkkään alamäkeen ja pyörin lumipallon lailla loppumäen. Hyvin herättää tuollainen.

Lopun vajaan 5 kilometrin mittainen, ehkä kolme nousumetriä ja kuusi laskumetriä sisältänyt, äärimmäisen mielenkiintoinen lyhtypylväsrivinäyttely valoi suurta uskoa johonkin suurempaan, esimerkiksi mahaan. Loppukirissä ohitin muutaman surkimuksen, jotka tulivat vastaan hiihtäen. Joillakin menee siis vielä huonommin kuin minulla.

Rappukäytävän maaliviivalla katkoin sauvakävelysauvat noin kolmen sentin palasiksi ja päätin hankkia elämän.

Hands held high

Ensin aloitin kirjoittelemaan kandityön loppusanoja, jotka lopulta poistin, kävin valkovenäläisten bileissä, huhujen mukaan myös berockissa ja sitten jopa kerran Utranharjun huipulla. Joo katsellaan vaan niitä luonnonkauniita talvisia maisemia, kyljellään polunvieressä lumeen hautautuneena, ttu. Sori.

Sitten livotaan Heath Ledgerin tuoreimman ja oletettavasti viimeiseksi jääneen roolihahmon lailla suupieliä, ei siksi, että ne olisi arvilla vaan siksi, että teessä oli aika paljon hunajaa. Myöhemmin porkkanaa narskuttaessani totesin viimeöisen jättipurilaisen olleen parempi ja harkitsin uranvaihtoa vaikka sitten tontuksi Lappiin. Ovathan niin muutkin tehneet.

Ens viikko muuttuikin sitten aikamoiseksi turhuudeksi. Vajaan kahden kyöstitunnin laputtelemisen ja oheistoimintojen lisäksi pitäisi vääntää seuralehti painokuntoon materiaaleista joita ei ole, pohjille joita ei ole. Kirjoittaa jotain Muumilaakson tarinoiden veroista luentopäiväkirjaa Springsteenin River ja Stellan Suden silmät biiseistä, vääntää vielä suurempaa ihastusta herättävä essee aiheesta: "kvalitatiivisten metodien käyttö seminaaritutkielmassani." No onpa tuossa jonossa vielä kiehtovat Ecological imperialism ja Something new under the sun -kirjat luettavana perjantain tenttilöistä varten. Suorastaan päätä särkee siitä kattoon pomppimisen riemusta, mitä tämä kaikki tuottaa. Katto on vaan niin matalalla.

Laatta-alee

Viikon ostoslista on tähän mennessä ollut kelvollinen
-Him - Digital Versatile Doom (cd+dvd)
-Linkin Park - Meteora
-Von Hertzen Brothers - Love Remains The Same
-PMMP - Kuulkaas live! (dvd)

Ehkä tuo vhb:n levy on noista taatuinta laatua, menoa ja melskettä. Tietysti PMMP:n keikkalaatta on kuitenkin kovinta kuntopiirin taustamateriaalia. Kyl näillä taas pari viikkoa ajellaan, kun tukena löytyy vielä Chineze democracy. Se on tosi jees.

Rautakiskoilla

VR:n junat kuulemma kulkevat jo yli yhdeksän kymmenestä ajallaan. Kylläpä tuo juna on mainio menopeli. Mutta.

On käsittämätöntä että lähes suoralla ratalinjalla Turku-Joensuu ei kulje enää kaukojunia. Onhan se leppoisaa tietysti tuijotella Pieksämäen asematunnelin graffiteja, nuuhkia muumien jätöksiä ja kirota sitä, kas kummaa myöhästynyttä jatkoyhteyttä. Tietysti se 1/10 osuu kohdalle, yllättävänkin usein.

Ja se taajamajuna. Niin, Joensuuhun tai sieltä takaisin länteen ei kulje kuin tuttu ja turvallinen sininen kolmivaunuinen juna. Ja kiskobussi. Tuo harmaantuvan sinisävyinen pikajunan kantaisä liikennöi noin joka kolmatta vuoroa, muut ovat kiskobusseja. Mikäli et ole tuohon ihanuuteen törmännyt, niin suosittelen käymistä. Esimerkiksi kauden kaatajaisiin tullessa. Tai kaatajaisista keskeyttäneenä käpälämäkeen pinkoessa, ens kauel.

Kiskobussin on suunnitellut ilmeisesti joku itä-saksalainen insinööri. Eihän meidän suomalaisten insinöörien selät voi olla niin kieroja, nehän käyttävät kunnollisia tuoleja istuessaan tietokoneella 24/7. Penkki on kova, liian pystyssä nukkumista varten, liian suora istumiseen. Kai se johonkin käy? Pitää soitella suunnittelijalle ja kysyä mihin. Ei, en ehkä halua tietää.

Muistaakseni monet saksalaiset koneet ovat sotateollisuuden jäämistöä. Ja perinteisesti ovat käytännössä rikkoutumattomia. Niin tuo penkkikin. Kiskobussi tosin ei taida kuulua ihan kokonaan tähän teollisuuden haaraan. On suorastaan riemastuttavaa toisinaan, kun saa katsella esimerkiksi Heinäveden ja Vihtarin välisiä maisemia keskimäärin kävelyvauhdilla, milloin turvalaitevian, milloin kiskoilla olevien oravien takia. Ah sitä savolaisen ihan pikkasen metsäkoneilla raiskatun luonnon rujoa kauneutta.

Mennäänpä sitten oikean junan kyytiin sen saavuttua Pieksämäelle epämääräisen ja usein ennalta odottamattoman odottelun jälkeen. Olkoon se sitten pika-, ic- tai tuo Italian ori pendoline, kyllä mukaan mahtuu sitten ääretön määrä tomun tallaajia. Yleensä saa olla sosiaalinen, yllätyksenä ja pyytämättä.

Ravintolavaunun tunnelma on harvoin muualta kuin suoraan Kaurismäen lähiökuvista. Pöydissä istuu pöhöttyneitä keski-ikäisiä, toisinaan sen reilustikin ylittäneitä. Isolla osalla tuntuu olevan päämäärä – Viro, Ruotsi. Tai ainakin sininen tai punainen laiva, joka seilaa Itämeren aalloilla. Itään päin tullessa tarinat ovat kovia ja silmät verestäviä tai sitten he ovat hyvinkin hiljaista johtuen laivan käsittämättömän tyhmistä törpöttelytekosista. Ei sillä, eroaako tämä suunnistajien laivareissujen jälkitunnelmista juuri mitenkään?

Varsinaisessa vaunussa istuskelu vasta onkin huisaa. On täysin varmaa, että joku mussuttaa puhelimessa turhia kainostelematta edellisen illan reissuaan, peräpukamiaan tai muita henkilökohtaiseen hygieniaan liittyviä asioita, toinen valittaa suureen ääneen junamatkustamisesta ja siitä kuinka puhelu katkeaa minä hetkenä hyvänsä huonon kentän takia. Olipa yllättävä ja syvällinen lausunto siinä samalla, kun yritän keskittyneesti miettiä iltapäivälehtitytön filosofista mietelausetta. Yritä siinä sitten, kun joku kailottaa alapään kutinoistaan bestikselleen. Mitäs lähti sen kajalisilmäisen ihkurokkarin kanssa sinne festareille. Vaikka iskä oli kieltänyt.

Myös musiikkielämykset ovat taattuja VR:n kyydissä. Väistämättä käy niin, että edessä, takana tai vieressä istuu se ehkä kahdeksannen luokan käyntiin saanut pitkätukka mustissa vaatteissaan. Tämä jo kauan sitten menetetty isänmaan toivo kuuntelee angstinsa innolla bodomin lapsia niin kovaa, että et varmasti ole ainoa vaunussa, joka toivoo yksinäisen sankarin poistuvan liikkuvasta vaunusta. Ei sillä, onhan hienoa kuulla huippusoittajan musisoivan niin jalkoja rummuttamalla kuin kädensijoja hakkaamalla. Tätä kun jatkuu tauotta noin koko matkan, olet sinäkin jo vaipunut synkkiin tunnelmiin, tosin sehän ei Joensuun ilmapiiristä juuri poikkea..

Ja sitten, kun vihdoin saavut määränpäähäsi ja luulet pääseväsi takaisin sivistykseen, se vitin ulko ovi on jäässä. Vaikka olisi helle. Kyllä hampaita hymyilyttää sitä ovea nykiessä.