Olin jo monen viikon ajan valmistautunut tuohon yhteen kovimmista ajoista ikinä. Lähtöalueella tunnelma oli tiivis ja kenttäkuulutuksen kaiuttimista paukutettiin jostain käsittämättömästä syystä Mokoman Kasvot kohti itää. Ehkä siksi, että lähtösuunta oli juurikin se.
Viivalla ei ollut kovin ahdasta, joten sain hyvän paikan keulilta. Kovaa kajahtanut starttipistoolina toiminut metalliroskiksen kylki ajoi asiansa ja jo ensimmäisillä haparoivilla askelilla selvisi päivän teema, kulkua ei ole ollenkaan, jos on joskus ollutkaan.
Noin kuuden kilometrin jälkeen alkanut kontatenkin mentävä nousu ei tuntunut missään, ainakaan niillä jotka rinteeseen olivat jäätyneet. Syke nousi ekaa kertaa yli 120 pykälän, olin kyllä varautunut siihenkin olotilaan supertäsmävetotreeneillä edellisenä yönä.
Hämyisten männiköiden jälkeen avautunut avohakkuu valoi uskoa ihmiseen, varsinkin niihin huonoihin. En pystynyt enää ajattelemaan järkevästi, matka alkoi tehdä tehtävänsä. Olihan sitä takana jo ainakin 9 kilometriä. Hymyilin metsään eksyneille, jäätyneille koirankusettajille.
Rantakylästä kajastavat katuvalot toivat ajatukseni jälleen tähän maailmaan. Gepardimaisella ketteryydellä otin pari ensimmäistä askelta jyrkkään alamäkeen ja pyörin lumipallon lailla loppumäen. Hyvin herättää tuollainen.
Lopun vajaan 5 kilometrin mittainen, ehkä kolme nousumetriä ja kuusi laskumetriä sisältänyt, äärimmäisen mielenkiintoinen lyhtypylväsrivinäyttely valoi suurta uskoa johonkin suurempaan, esimerkiksi mahaan. Loppukirissä ohitin muutaman surkimuksen, jotka tulivat vastaan hiihtäen. Joillakin menee siis vielä huonommin kuin minulla.
Rappukäytävän maaliviivalla katkoin sauvakävelysauvat noin kolmen sentin palasiksi ja päätin hankkia elämän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti