Ja yhä satoi

Ennakkospekuloinneista huolimatta Pohjois-Karjalan reserviläispiirin kakkosjoukkue ei korjannut Suomen mestaruutta sotilaspartiokilpailusta. Voittoon rynnisti peräti kolmen naftaliinista kaivetun reserviläisen turvin Pohjois-Karjalan reserviläispiirin ykkösjoukkue.

C-sarjan voitto Pohjois-Karjalaan

Kuva Puolustusvoimat , Tkm Juhani Rauvala 23.9.2011. Tykistöprikaati

Kilpailun kulku oli suunnilleen seuraava. Kohdistukset aika heikot, heittoharjoittelu sitäkin heikompi. Puhuttelussa ratamestari suolasi maaston ja kartan heikompaakin heikommiksi. Turhaan. Sitä se sotilassuunnistus on. Ja sitä ei pidä pyytää anteeksi, että maasto on raskas. Vaan lisätä rataan vain kilometrejä, kyllä me sieltä läpi tullaan lopulta.

Yöllä tehtiin sitten noin kymmenen minuuttia eroa muihin melkoisen nasakalla suorituksella. Siihen päälle äärimmäisen huonot unet, kun teltan kattoa hakkasi kohtuullisen monta vesimolekyyliä siten, että sisällä meteli oli suorastaan ahdistava. Yksi teltoista hieman romahti myrskyssä. Se on sellaista se. 

Aamulla äärimmäisen huono jako, tosin silti parempi kuin melkein millään muulla joukkueella. Pikataipaleen ammunnassa kaikille ensimmäinen laukaus penkkaan, jonka jälkeen tapahtui hyvää skarppaamista.

Kävimme myös Nurtsin kanssa timanttisen keskustelun ennen viimeisen lätkän kaatamista.

R: Luotat sie ittees?

N: En, ammu vaan.

R: Mie ammun.

Ja sinne nasahti. Aaro tiputti alle yhden, SP kaksi.

Kranaattien osalta esitys oli varsin heikko, mutta niillä ei kisaa ratkaista.

Hauskaa oli taas. Ajattelin maksimoida hauskuuden juoksemalla saman vuorokauden aikana vielä yhden startin, Jämsässä kun oli yösuunnistuskisa tarjolla. Ei varsinaisesti voi sanoa, että olisi kulkenut tai keskittyminen pysynyt kasassa. Mutta yli puolet jäi taakse, hahaa.

Ens viikolla kausi pakettiin ja siitä sitten Vaarojen maratonia kohti.

Avoin kirje Kansainväliselle Suunnistusliitolle

Oli ihan pakko avautua. Tää ei tainnut kuitenkaan mennä sinne sarjaan "vihaiset nuoret miehet avautuu."

Se kirjoitus löytyy sitten Suunnistus.netistä

Hapenottokyky on myös selkeästi nousussa:

Petri Riutto / Hollolan Urheilijat

III ja IV

III

9. marraskuuta 1939

Paasikivi katsoi toisia silmiin yksi kerrallaan. Synkkä hiljaisuus vallitsi heikosti valaistussa takahuoneessa, sillä kaikilla oli mielessä Neuvostoliiton juuri lukkoon lyömät käsittämättömän kovat aluevaatimukset. Suorastaan epätodelliset aluevaatimukset Karjalasta ja Porkkalasta. Suomalaiset olivat vetäytyneet neuvottelemaan keskenään ilman ylimääräisiä kuulijoita. Nyt jos joskus pieni neuvottelu oli tarpeen, vaikka todellisuudessa tilanteesta päättävä kolmikko tiesi pohjimmiltaan sen olevan turhaa. Poliittinen optimismi oli kaikonnut kuin tuhka tuuleen viimeisten tuntien aikana.

Tanner vastasi tuimasti katseeseen nostaen samalla kätensä pöydälle. Kädet, jotka olivat nyrkkiin puristetut rystyset valkoisina.

- Saatana noita ryssiä, kehtaavat vielä väittää, että pieni pala Kainuun korvesta on hyvä vaihtokauppa parille satamalle ja koko Laatokan Karjalalle. Ei perkele, nuo koirat pitäisi ampua tästä suoralta kädeltä, niin näkisivät mikä on Suomen kanta asiaan.

Valtioneuvos Hakkarainen pyrki olemaan sovittelevampi.

- Väinö kuule, rauhoitu nyt vähän, eikö voitaisi vielä yrittää jotain kompromissia. Että annettaisiin vaikka vain toinen satama, luvataan myös rautaa Kiirunan kaivoksilta sopuhintaan. Kannakseltakin voitaisiin antaa periksi sen verran, että vedettäisiin viiva Koiviston eteläpuolelta Laatokkaan. Terijoen ne ottavat kuitenkin vaikka väkisin ja pieniä parin talon kyliä kaikki muut siellä ovat. Tietysti nuo ulkosaaret ovat ongelma, alkavat pian rajoittaa meidänkin laivaliikennettä ja..

- Nyt turpa kiinni molemmat, Paasikivi pamautti keskeyttäen miesten selittämisen.

- Asia on niin, että Suomi ei ole mikään Baltian maa, mikä alkaa suostua mihin vaan. Suomi pitää kiinni itsenäisyydestään, jonka se saavutti, eikä sitä itsenäisyyttä ala naapurimaat kyseenalaistamaan. Kohta mennään tuonne noiden vodkajuoppojen luo leuka pystyssä ja todetaan tosiasiat. Suomi suostuu vain kohtuulliseen rajan oikaisuun Kannaksella, vastaavan arvoista maa-aluetta vastaan muualta.

Tanner kääntyi takaisin kohti Hakkaraista.

- Siinäs kuulit, nämä neuvottelut on taputeltu nyt. Tai saneluahan tuo enemmän oli. Se on sota saatana, mikä nyt painaa päälle, jos uskaltavat. Eihän sitä tulevaa koskaan tiedä. Voihan se olla, että neukut ymmärtävät, että ei Suomi-neito ole mikään pikkulikka, mille sanellaan mitä tahansa. Tulkoon idän karhu vain. Selvähän se oikeasti on, että nuo ryssät tulevat. Luulevat olevansa kokonsa takia jotain parempaa. Perkele, katsotaan sitten minkälaisin kynsin ja hampain suomalainen pitää kiinni omastaan. Luulen, että siinä alkaa arojen vinosilmiä vituttamaan.

Hyvään avautumisvireeseen päässyt Tanner jatkoi isänmaallista paasaustaan lähinnä itsekseen ja pui nyrkkiä seinällä olevalle Stalinin kuvalle. Hakkarainen keskittyi jo pakkaamaan sekalaisia tavaroitaan salkkuun, sillä kohta lähdettäisiin takaisin Suomeen ja vauhdilla mentäisiinkin. Eiväthän neukut sentään neuvottelijoita lahtaisi, jos eivät saisi haluamaansa. Eiväthän?

Paasikivi katseli rauhallisesti kahta vastakohtaa, tulisieluista Tannerta ja viimeiseen asti korrektia ja puhumalla asiat selvittävää Hakkaraista. Paluu Suomeen tapahtuisi synkissä tunnelmissa – tumma tulisi olemaan marraskuun loppukin, sillä eihän tällaisia neuvotteluja turhaan järjestetä – Neuvostoliitto ottaa haluamansa keinoja kaihtamatta, sellainen oli tuon viiksekkään seinälle ripustetun miehen johtama maa. Asia kerrallaan nyt vain - sähkösanoma Suomeen tilanteesta ja luu vastapuolen kurkkuun vodkan seuraksi. Siinähän sitten oppivat olemaan neuvottelupöydässä meidän kanssamme. Turhaan tänne tultiin, kun neuvottelujen kariutuminen ei ollut kummallekaan osapuolelle mikään yllätys.

Neuvostoliiton edustajien puhe keskeytyi välittömästi suomalaisten palatessa takahuoneesta. Ryhdikkäästi pöydän ääreen istuttuaan Paasikivi aloitti tulkin välityksellä puhumaan, tarkasteltuaan punaisten tovereiden odottavat ilmeet pöydän toiselta puolelta.

- Suomen hallituksen antamin valtuuksin totean seuraavaa. Ensinnäkin Suomen valtio ei hyväksy Neuvostoliiton vaatimuksia alueluovutuksista. Toiseksi Suomen valtio vaatii Neuvostoliitolta virallista ja julkista anteeksipyyntöä kohtuuttomista Suomen itsenäisyyttä loukkaavista vaatimuksista.

Tulkkauksen edistyessä Neuvosoliiton osapuolten ilmeet kääntyivät itsetietoisesta hymystä epäuskon, hämmennyksen ja epätietoisuuden piirteisiin. Olivathan he tottuneet jo Baltian maiden kohdalla helppoihin neuvotteluihin. Juuri kun Stalinin lähin edustaja oli aloittamassa puhumaan, Paasikivi nosti kätensä jatkamisen merkiksi. Neuvottelupallo oli vielä hänen otteessaan, sillä hiljaisuus säilyi.

Paasikivi siirsi oikean kätensä takin sisäpuolelle povitaskulle ja jatkoi rauhallisella äänensävyllä.

- Suomen mielipide Neuvostoliiton käytöksestä Baltian maita ja Suomea kohtaan on tämä.

Hämmästyttävän nopealla liikkeellä Paasikivi iski Kauhavan tehtaalta saadun puukon voimalla pöydällä olevan kartan läpi, tiukasti kiinni pöydän tammipintaan. Tyrmistyneet neuvostoliittolaiset jäivät tuijottamaan puukon kahvaan kaiverrettua Suomi-leijonaa ja kuin sattumalta suoraan Leningradin halkaissutta peilikirkasta terää.

Sanaakaan lisäämättä Paasikivi nousi ylös ja kääntyi poistuakseen toisten suomalaisten seuratessa välittömästi mukana. Kalpeaksi valahtanut Hakkarainen rikkoi miesten välisen hiljaisuuden vasta myöhemmin junaan noustessa.

- Sen puukkotempun olisit voinut jättää tekemättä. Tanner sen sijaan purskahti heti perään nauramaan hersyvästi. Tanner oli juuri niitä poliitikkoja, jotka pitivät hyvin tärkeänä dramaattista vaikutelmaa.

- Voi taivas ja Jumala minkä teit. Oppivathan ryssät olemaan. Toivottavasti saivat sydänkohtauksen joka saatanan ikinen. Eivät ne tuosta uskalla mainita sanaakaan Stalinille, heidäthän ammuttaisiin siltä paikalta, kun eivät laittaneet meille vastaan.

IV

20. syyskuuta 1944

Pääministeri Hackzell puristeli kalpeana vasenta kättään tuolin käsinojaan. Kädessä oli outoja tunnottomuuden aaltoja eikä käden kevyt jumppaaminen vienyt niitä pois. Kaikki ei tuntunut olevan kohdallaan, sillä tuntui kuin joku olisi kuristanut. Hackzell yritti pysyä tyynenä vaikka neuvostoliittolaisten lista aluevaatimuksista vyöryi hänen ylitseen vieden kaiken lopunkin punan hänen valmiiksi valkeilta kasvoiltaan. Olotila oli ahdistavuutta pahimmillaan. Hackzell ei ollut varma oliko fyysinen pahoinvointi pelkästään neuvostoliittolaisten aiheuttamaa. Viimeisten viikkojen aiheuttama stressi oli paljon pahempaa kuin hän oli pystynyt kuvittelemaan. Unta ei ollut saanut kuin katkonaisesti kaiken poliittisen paskan pyöriessä jatkuvasti mielessä ja päivä päivältä olotila oli yhä huonompi. Vain lyhyen aikaa pääministerin raskasta sota-ajan pestiä hoitanut mies ajatteli, että olisi mieluummin ollut rintamalla. Siellä sentään taisteltiin fyysisesti ja oli vain yksi sääntö – tapa tai tule tapetuksi. Täällä painostavan punertavasti sisustetussa neuvotteluhuoneessa käyty sodankäynti oli toista maata. Panoksena ei ollut vain henki vaan kansakunnan olemassaolo. Jos vielä voisi päättää olisin mieluummin kansakoulun opettaja. Hackzell katsahti väsyneesti päättäväisen näköiseen neuvostoliittolaissotilaaseen joka seisoi ovella pistooli vyöllään. Voisikohan tuon pistoolin saada ja teloittaa koko vastapuolen. Mitähän Stalin siihen sanoisi?

- Onko kaikki kunnossa, Enckell kysyi kuiskaten mahdollisimman huomaamatta Hackzellilta. Ulkoministeri Enckell oli erittäin huolestunut hyvän ystävänsä selvästi sairaasta olotilasta ja mietti pyytävänsä neuvotteluihin taukoa, jota tuskin suotaisiin. Näkihän vastapuoli Suomen neuvottelijoiden olevan selvästi heikoilla niin henkisesti kuin fyysisesti. Ja juuri silloin piti iskeä, kun vastustaja oli heikoimmillaan.

Hackzell oli juuri vastaamassa, kun tunsi häijyn tiukkuuden tunteen rinnassaan. Se oli jotain uutta, suorastaan hämmästyttävän suurta, mutta kuitenkin jotenkin määrittelemättömän etäistä kipua. Tuntemus oli mielenkiintoinen, sillä jotenkin aika tuntui hidastuvan ja Hackzell kerkisi ajatella seuraavansa oman ruumiinsa kipuja leijaillen kehon ulkopuolella. Mutta eihän ihminen voi irtautua ruumiistaan? Ja minähän olen hengissä? Yhtäkkiä kivun luonne muuttui pistäväksi ja huomattavasti terävämmäksi leviten samalla koko kehon alueelle. Hän tunsi hengityksensä salpautuvan ja huomasi pöydän lakatun pinnan tulevan kumman nopeasti lähemmäksi kasvoja.

Koko neuvotteluhuone heräsi aivan uuteen eloon Suomen pääministerin rojahtaessa heikosti voihkaisten pöydälle ja vajoten tajuttomuuteen. Suomalaiset yrittivät virvoitella hädissään pääministeriä, kun tilanteen vakavuuden tajunnut Neuvostoliiton sotilaskomentaja ryntäsi huoneesta huutamaan käytävälle päivystävän lääkintähenkilökunnan huoneen suuntaan. Ei kestänyt kaukaakaan, kun valkoisiin pukeutunut, lievästi vodkalle haiseva, lähes kaksimetrinen, kalju, partasuinen tohtori otti tilanteen haltuun ja tietoisuutensa kadottanut, mutta sentään heikosti hengittävä pääministeri siirrettiin lepäämään eri huoneeseen.

Enckell ei voinut kuin pitkin hampain hyväksyä neuvostoliittolaisten vaatimuksen neuvottelujen välittömästä jatkumisesta. Hänen oli otettava vastuu tässä tilanteessa, eikä hänellä ollut enää suoranaista apumiestä mukana, jonka kanssa yrittää lieventää Suomen menetyksiä. Suomen delegaation muut jäsenet olivat huomattavasti kevyemmillä kannuksilla liikkeellä, minkä tajuaminen ei varsinaisesti keventänyt painoa Enckellin hartioilla, vielä äsken hän oli se, joka sai lähinnä myötäillä pomon näkemyksiä.

Komentaja Gritsan otti taskustaan puukon ja nousi seisomaan kumartuen kevyesti pöydälle levitetyn kartan päälle. Päättäväisesti Gritsan asetteli puukon terän Suomenlahden rantaviivaan ja alkoi viiltää Suomen Karjalasta palaa pois. Enckell istui hiljaa katsoen raastavaa toimitusta ja yksittäinen kyynel valahti hänen silmäkulmastaan poskelle.

Karjalan alueen leikeltyään Gritsan kohotti katseensa Enckelliin ja näytti etusormeaan. Enckell ymmärsi että aluevaatimukset eivät olleet vielä tässä. Gritsan vetäisi terävällä liikkeellä Hankoniemen kärjen ja Suomenlahden saaria irti Suomesta ja sanoi jotain Venäjäksi. Tulkki käänsi värittömästi ”ota tai jätä.” Enckell pyyhki kyyneleen poskeltaan ja nyökkäsi syvään. Gritsanin ilme kääntyi pieneen hymyyn ja hän ojensi puukon surumieliselle Suomen ulkoministerille jälleen muutaman sanan sanoen.

- Terveisiä Suomeen, tulkki totesi kylmästi.

Asiaan liittymätön kartta.

Vika on urheilijassa

Tässä on nyt itketty reilun viikon verran suomalaisen yleisurheilijan heikkoutta, huonoutta ja huonoa suoriutumista tärkeimmillä hetkillä. Nihkeitä 79 metrisiä kiskovilta kavereilta odotettiin noin kolmoisvoittoa tai ainakin mitalia. Kinnusen toivottiin ja toivottiin pelastavan, mitä pelastettavissa on ja olikos siellä nyt jotain muita, joilla olisi ollut edes teoreettiset mahdollisuudet pisteille. Eihän siellä ollut. Karjalaisenkin kasikolmosesta on jo aikaa vuosi jos toinenkin. Nuorten maailmanennätyksen haltija mies on edelleen. Jos ei joku intoa puhkuva lapsonen ole kuulaa pidemmälle vielä pyöräytellyt.

Faktahan on se, että nyt on osoiteltu aivan vääriä miehiä sormella. Siellä on johdossa Pihlakoskea, Mäkelää & co, valmentajina kaikenlaisia muita mogausmehun juojia, ja taustalla yhtä sun toista pellehermannia. Ja kyllä he varmasti tekevät sen minkä pystyvät urheilijoiden menestyksen eteen. En tänäkään päivänä tiedä valitsijaa, joka ei mielestään valitsisi parasta mahdollista joukkuetta. Eri asia, jos joukkuetta muokataan rahalla, mutta eipä taida näillä rahaleveyspiireillä tällaista tapahtua. Paitsi jalkapallossa.

Ja se on eri juttu se, kun Suomessa tuo jalkapallo nyt vain sattuu olemaan vähän hankalaa olosuhteista johtuen. Kohtuullisen turhaa on menestystä toivoa maailman pohjoisimmalle maalle siinä lajissa. Paitsi satunnaisesti naisten puolella.

Naisten huippu-urheilun perinne nyt muutenkin on sanotaan nyt keskimäärin vaikka 50 vuoden mittainen. Eli suhteessa on aika paljon helpompi menestyä naisten puolella, kun ihmiskoe on aika paljon varhaisemmassa vaiheessa. Tietysti eräässä tuoreessa maailman vanhimmassa yu-maaottelussa nähtiin, että saattaa olla kelkan luisto toistaiseksi aikalailla samanlaisessa nihkeydessä kuin suomalainen mieskeihäänheitto. Sillä ei voi ruotsalaisetkaan kovasti ylpeillä tasollaan.

Parin sivuhaaran jälkeen takaisin päätielle, paskoihin urheilijoihin. Kaikki kunnia heille, jotka kaikkensa yrittävät ja yrittivät. Harmillisen monta urheilijanalkua on kuitenkin täysin vailla mahdollisuuksia nousta todelliselle huipulle. Vain siksi, että he eivät tiedä, mitä tulisi tehdä. Ja toiseksi siksi, että intohimo puuttuu. Ja siksi, että koulu vie ajan lajitekniikan oppimiselta. Suomalainen peruskoulu valmistaa keskinkertaisuuksia ja siksi kaikenlaisissa pisakokeissa pärjätään. Liikuntaa päästään harjoittamaan se pari tuntia viikossa, jos sitäkään. Tunnithan menevät käytännössä siihen, että jaetaan välineitä, palautetaan välineitä, annetaan ohjeita, kuunnellaan ja ollaan kuuntelematta, odotetaan ja odotetaan sitä Ville-Petteriä vielä vähän aikaa. Ja kas vain itse liikuntaa sen tuplatunnin 1h 30 min aikana tuli yhdelle ihmislapselle ehkä 45 minuuttia. Jos sitäkään.

Ratkeaako lasten liikuntamäärien ongelma liikuntatuntien määrää lisäämällä? No ei. Se on pisara valtameressä.

Ongelma ratkeaa sillä, että lapset innostuvat liikkumaan kouluajan ulkopuolella.

"Eric an I rode everywhere, and spent entire afternoons practicing wheelies. I could ride a wheelie around the block, which was three miles. We'd find all sorts of stuff to jump off of..."

Ja kuka tuo on? TDF voittaja Landis. Ai niin doupattu sellainen, mutta kaverin kirja sattui nyt vain olemaan tässä käsissä. Ei se douppailu yksinään sinne mäen huipulle vie. Sinne vievät ne tuhannet ja tuhannet merkkaamattomat "harjoittelutunnit" kouluikäisenä. Raastava lajiharjoittelu yksilölajien nykyhuipulle onnistuu vain sellaisilta, joille laji on todellinen elämäntapa. Jo pienestä pitäen.

Ja miten sitten voidaan innostua?

Katselin huippu-urheilun muutostyöryhmän projektihuoneen täynnä olevia seiniä viime tiistaina. Kaikkia seiniä. Siellä niitä avaimia oli valtaisa määrä listattuna eri värisiin post-it lappuihin. Ja aika lupaavalta tietyt postaukset näyttivät. Se hieman hymyilytti, että Suunnistusliitto taisi olla ensimmäinen yhden projekteista 100 % saanut liitto. Eikä se ole edes olympialaji. Vaikka tietysti OK:n toimintakertomuksista voi nähdä selvästi, että ylivoimaisesti merkittävin ei-olympialaji se on Suomessa. Ollut jo vuosikymmeniä. Ja se on hieno asia se.

Ei voittoja

Osallistuin novellikilpailuun talvella ihan ohimennen kirjoitellen. Teemana oli vaihtoehtohistoria Suomen historian merkittävistä käännekohdista. Kesällä julkaistiin tulokset ja eipä tullut voittoa, kovin vähän yllättäen. Ja siksi tämän voikin julkaista vihdoin vaikka sitten täällä. Kaikenlaista. Kahdeksan lukua, tässä kaksi ensimmäistä. Ei tullut voittoa muuten esi-Jukolasta saati Hollola-rasteilta. Paitsi jälkimmäisistä pokkasin Kiroileva Siili-lakanat. Hip hei.

Puupallo

I

Nykypäivä

Kustannuspäällikkö Merja Korpinen paiskasi teatraalisesti nipun paperiarkkeja tuppeensahatulle tammipöydälleen. Pöydän toisella puolella istunut pelokas nelikymppinen kirjailijanalku tuijotti posket punaisena Korpisen palavia silmiä.

- Mitä sinä oikein kuvittelet? Ensin myöhästyt käsikirjoituspäivästä viikon, sitten toisen ja lopulta tuot silkkaa roskaa silmilleni. Mitä ihmettä? Suomen historian vaihtoehtoisia käännekohtia? Ne on niin koluttu! Ei ketään kiinnosta lukea, että Suomi jäikin Ruotsin vallan alle, kun sisukkaat Suomen soturit ajoivat venäläiset ahtaalle kuin Napoleon konsanaan. Napoleon hävisi lopulta, tiedät kyllä! Suomi myöskin itsenäistyi, eikä jäänyt Neuvostoliiton osaksi. Sitäkin on ihan riittävästi mietitty. Ja ei, se ei ole populaarista enää. Kaikki on jo luettu, kaikki on jo kirjoitettu, kaikki on jo myyty!

Korpinen pusersi tuohtuneena pöydällä olevaa etäisesti nallea muistuttavaa karvapalloa käsissään, kunnes huomasi sen sisällä olleiden herneiden ropisevan pöydälle ja lattialle. Vihoissaan nainen paiskasi rikkoutuneen stressilelun nurkassa seisovan jukkapalmun juurella lojuvaan roskakoriin ja jatkoi paasaustaan. Hyllyllä oleva metronomi naksutti rasittavasti kaksi kertaa sekunnissa kuin korostaakseen Korpisen aggressiivista avautumista.

- Ei kukaan halua lukea Suomesta yhtenä Itä-Euroopan roskavaltiona muiden joukossa. Kirjan pitää myydä, MYYDÄ! Me sovimme, että kirjasi käsittelee Suomen historiaa, sotia, sen piti olla dramaattinen kuvaus yhden suvun liitoksista Suomen kohtalonhetkiin. Ja mitä sinä olet tehnyt – kirjoittanut silkkaa spekulatiivista sontaa. Mene nyt ja menekin vauhdilla. Keksi jotain uutta! Ylihuomenna käsikirjoitus pitää olla valmis tai olet kohta työtön kirjailija. Kirjoita mitä kirjoitat, mutta historiasta. Ei mitään utopistisia kuvitelmia. Ja kirjoita naisista! Ei kukaan nainen halua lukea vain miehistä!

Kirjailija poistui leuka rinnassa nopeasti huoneesta paiskaten mielenosoituksellisesti oven perässään kiinni. Mitä se Korpinen oikein räyhäsi, vaihtoehtohistoriahan on mielenkiintoista, toki hieman kulunutta. Ongelma vain oli se, että Korpinen ei ymmärtänyt kuin rahan päälle, sen mikä myy ja mikä ei. Ja toisaalta vaikea se oli muutakaan kirjaprojektia tehdä kuin sellaista, mistä saisi leipää pöytään ja mahdollisesti leivän päälle juustoa tai makkaraa, voitahan voisi hakea ilmaiseksi vaikka Venäjältä. Vai miten päin se meni? Tulihan niitä muutenkin tarpeeksi, toki ei oman palkan ansiosta. Mutta että naisistakin pitäisi runoja rustata? Mistä hitosta naisia saisi mukaan kuvioihin, kun ei niitä vain yksinkertaisesti ole ollut merkittävästi politiikassa mukana ennen Halosta ja kumppaneita. Metronomin naksutus jatkui kirjailijan pään sisällä päänsärkyä oireillen.

Kallion Rinnetielle työhuoneyksiöönsä illalla päästessään kirjailija ei jaksanut enää huolehtia tylsästä aiheesta. Olihan ajatustoimintaa virkistänyt ja samalla metronomin tahtia hidastanut matkan varrella juotu tuoppi jos toinenkin. Las Vegasissa oli ollut kokonainen bussilastillinen terästyöläisiä Kiirunan rautakaivokselta. Ruotsinlaivalle olivat menossa Lauri Tähkää kuuntelemaan. Sehän oli hienoa se – bussissa varmaan yli tuhat kilometriä Helsinkiin ja sieltä sitten laivalla käymään Ruotsiin. Ja tietysti vahvassa humalassa koko matka. No näkeepähän siinä matkan varrella Suomea laidasta laitaan, jos vain katsoisi ikkunasta ulos. Taitaa olla turha toivo sillä mainareiden huomio kohdistunee enemmän bussin televisiosta pyörivään Pulkkis-maratoniin.

Mutta niin, kirjoitetaan sitten historiasta, vaikka voisihan tässä alkaa perunajauhokirjeitä kasailemaan Korpiselle. Kirjailija piti humalatilasta huolimatta jälkimmäistä ajatusta varsin mauttomana, olihan kyseessä sentään liiankin tuttu henkilö. Suutari pysyköön lestissään. Kirjailija asetteli hyllyltä Iittalan viinilasin, kuuden ja puolen euron viinipullon sekä patonginpalan pöydälle riviin ja rupesi kirjoitustalkoisiin.

II

23.4.2010

Katselin helikopterista alla levittäytyvää metsäistä maisemaa. Suomi eli tuosta vihreästä sävystä, oli elänyt jo satoja vuosia. Eli se totta vie maastakin, siitä mitä oli puiden alla. Tai no eipä kyllä juuri ollut puita siellä missä valtavat avolouhokset olivat. Toisaalta Suomessa metsiä riitti monista kaivoksista huolimatta. Paperintuotanto väheni hiljalleen 2000-luvun vaihteen huippuvuosien jälkeen. Oi niitä aikoja jolloin Jämsänkosken tehtaan uusi paperikone suolsi maailmanennätystahtiin paperia. Nyt kuitenkin yksi kerrallaan tehtaita ajettiin alas ja tuotantoa siirrettiin sinne missä vielä kysyntä kasvoi, itään. Eri asia oli esimerkiksi Kiirunan rautakaivoksen ja Kainuun uraanilouhosten suhteen. Arvometallien kysyntä oli ennätyssuurta juuri nyt ja tuo maailman suurin rautamalmin tuottaja oli Suomen valtion tärkeimpiä yksittäisiä tulonlähteitä, siinä missä Nokia. Kiirunan tuotantojohtajan kanssa saunoessani eilen ei muusta puhuttakaan kuin teräksenhohtoisesta loistavasta tulevaisuudesta.

Kuulokkeiden läpi kuuluvan tasaisen säksätyksen katkaisi lentäjän ääni. ”Herra ulkoministeri, laskeudumme viiden minuutin kuluttua.” ”Selvä, Mikko, muistathan,että ei sinun tarvitse herroitella minua”, vastasin jälleen hieman ärsyyntyneenä samalla punaista stressipalloa puristellen ja toisella kädellä irstasta tekstiviestiä kirjoitellen. En ollut tottunut herroitteluun, vaikka olin ollut ulkoministerinä jo monta vuotta. Ehkä siinä oli syynsä, olinhan kasvanut maalla, jossa herroittelua oleellisempaa oli käytännön asiat – työtä tekemällä näytettiin kuka on kuka. Ja toisaalta Mikko oli vakiokuljettajani ja lentäjäni, ollut jo vuosikymmenen. ”Kyllä herra”, Mikko sanoi kääntyen katsomaan minuun virnistäen lentäjänlasiensa takaa.

Siirsin katkenneet ajatukseni edessä oleviin hektisyyttä huokuviin tunteihin. Kohta tapaisin ex-presidentti Tammisen, joka oli vaatimalla vaatinut kahdenkeskistä tapaamista, ennen kuin menisin nuiva ilme naamallani tapaamaan Ruotsin Jyväskylään juuri saapunutta delegaatiota. Piru vie niitä ruotsalaisia, jäi hyvä neljän päivän kevätloma Kebnekaisen rinteillä kesken heti toisena päivänä. Miksei se Vanhanen voinut ottaa vastaan niitä kuninkaan lähettejä? Ai niin, sehän oli tämän viikonlopun jossain salaisella lemmenlomalla jonkun uuden nettideitin kanssa. Tietäisivätpä vaan kansalaiset millainen mies tätä hallitusta johtaa. Ja mikäpä minä olen kommentoimaan, kun itse olin samoissa puuhissa.

Tammista en pitänyt poliitikkona juuri minään. Hän voitti presidentinvaaleissa Ahtisaaren juuri ja juuri, vaikka varmaan jokainen kansalainen tiesi, että tuo suomenruotsalainen paini poliitikkona aivan eri sarjassa kuin Ahtisaari. Ahtisaari oli kansainvälisissä piireissä arvostettu huippuasiantuntija ja Tamminen taas... no ei oikeastaan mitään muuta kuin suomenruotsalainen supliikkimiehen mainetta kantava kultapoika. Vaalit hän vei lähinnä tuurilla, kun Keskusta ja Kokoomus kääntyivät yllättäen toiselle kierrokselle päässeen Ruotsalaisen Kansanpuolueen puheenjohtaja Tammisen taakse ja jättivät demarit nuolemaan näppejään. Siinä samalla tietysti hallitusrintama repeili kuin vanha eduskuntatalo vuonna 1945 ja koko maa oli hetkellisesti lamaantunut yllättävästä tilanteesta. Ruotsinkieliset olivat maassa reilussa vähemmistöasemassa, vaikka heitä noin miljoonan tallustelijan verran tässä reilun seitsemän miljoonan asukkaan maassa olikin. Niitä kun oli muuttanut työn perässä sotien jälkeen tänne rakkaaseen itänaapuriin.

Onneksi Tammisen valinnan aikaan ympäri Eurooppaa vaivannut taantuma ei juuri Suomea haitannut. Rahapuskureita oli luotu tällaisia yllättäviä taloudellisia käänteitä varten. Siitä kiitos kuului tietysti Kekkoselle, joka viimeisinä vuosinaan toimi vahvasti valtionyhtiöiden toimintaa ohjaillen. Valtavista kaivosyhtiöiden voitoista käännettiin rahavirtoja onnistuneesti kansainvälisiin yrityssijoituksiin pelkän kotimaan sosiaalietuuksien parantamisen sijaan ja lopulta Suomi olikin sijoitusyhtiöidensä kautta niin Microsoftin, General Electricsin, British Petroleumin kuin monen muunkin huipputuottavan yrityksen omistajistossa. Tammisen kausi oli siinä mielessä poikkeus, että se ääliö halusi puuttua kaikkiin kauppoihin ja vaatimalla vaati, että Ruotsia tuettaisiin ja Suomi alkaisi integroitua muun Euroopan lailla. Ihan kuin se maanviljelyvaltio ei pärjäisi omillaan, varsinkin kun Ruotsi liittyi Euroopan Unioniin ja sai sieltä sopivasti kavereita mukaan leikkimään maataloustuilla. Suomi pärjäsi omillaan ja tulisi pärjäämään.

Alla levittäytyvä Suomen pääkaupunki näytti hienolta iltaauringon säteissä, vaikka harju peittikin ydinkeskustan varjoonsa. Kaupunki näytti olevan täynnä elämää, sillä oli alkukesän ensimmäisiä hellepäiviä, eikä viilenevä ilta ollut vielä ajanut ihmisiä terasseilta kotiin. Ja toisaalta olihan festarikauden aloittava Harjurock meneillään. Lentäjä kaarsi pehmeästi Jyväsjärven päälle ja aloitti laskeutumisen Lutakon eteläkärjessä sijaitsevan, Heikki Koivulan suunnitteleman graniittia huokuvan eduskuntatalon katolle.

”Kiitos”, kerkisin huikata mikrofoniin ennen kuin oven avanneet kädet lähes riuhtaisivat minut katolle ja kuljettivat määrätietoisesti kohti sisäänkäyntiä. Olin jo tottunut Suojelupoliisin ripeään jämäkkyyteen, mutta tällä kertaa otteissa tuntui olevan lievää huolestuneen oloista kiiruhtamista. Ilmeisesti lennon aikana oli jo kerinnyt tieto ruotsalaisten aikeista levitä liian monelle. Turhaa stressiä kaikki.

Pitäisihän näidenkin ymmärtää, että kyllä ruotsalaiset saavat ihan rauhassa odottaa ja pureskella kynsinauhojaan. Kynnethän niiltä jo loppuivat jo pari vuotta sitten, kun päätimme edelleen olla liittymättä Euroopan rahaliittoon. Ja luoja tietää, että se oli hieno päätös, ottaen huomioon meneillään olevan maailman talouskriisin ja euron uskomattoman heikentymisen myös markkaan nähden. Suomen vientiin ei markan muutokset juuri koske, sillä malmikauppa käydään dollareissa. Suomi kyllä porskuttaa – vahvoilla sisämarkkinoillaan ja monipuolisella viennillään. On hyvä olla raaka-ainetuottaja ja samalla huippuelektroniikan kehittäjä.

Hetken vielä kerkisin pohdiskella ensi viikon Kiinan kierrosta ja Johannan kiimaista tekstiviestiä ennen kuin saavuimme työhuoneeni tammioville, jotka odottivat kutsuvasti avoinna. Varsin vastenmielinen tunne oli silti läsnä, kuten aina hurri-Tammista tavatessa. Hän kuvitteli olevansa aurinkokuningas siinä missä Juhani Tamminenkin. Yhtä tyhjänpäiväisiä olivat molempien teot. Toinen oli yhden kauden varsin saamattomana presidenttinä, toinen parhaimmillaan Ranskan umpisurkean jääkiekkomaajoukkueen valmentaja. Jääkiekko-Tamilla oli tapana käyttää kolmea prinsiippiä kaikissa puheissaan. Sama kolmen kohdan listojen esittäminen ikävä kyllä päti niin hurriin kuin nykyiseen valtiovarainministeriin Alexander Stubbiin. Tästä kolmikosta Stubb onneksi sentään oli se, joka usein sai jossain määrin järkevää sisältöä viesteihinsä. Ei vain itsestäänselvyyksiä ja järjettömyyksiä.

Ovet sulkeutuivat takanani ja katsoin ahdistuneesti pyylevää herraa, joka istui työtuolillani kuin ärsyttääkseen. Jalkoja Tamminen ei sentään ollut nostanut pöydälleni, todennäköisesti siksi, että ne eivät enää nousseet. Varmaan mikään niistä kolmesta. Pudotin kännykkäni Presidentti Tammisen lyödessä, jostain käteensä ilmestyneen puukon tammiseen työpöytääni, ilmekään värähtämättä.

”Tämä kuuluisi oikealle poliitikolle”, Tamminen totesi lakonisesti. Mietin hetken ennen kuin vastaisin, eihän tuo turjake tajunnut oikeasti mitään nykypäivän hallinnan teorioista, kansainvälisen politiikan tutkimuksesta tai integraation käsitteestä. Eniten huoletti se, että pöytääni tuli ikävä jälki. No saavatpa poliittiset jälkipolvet taas lisää ihmeteltävää.

Lopulta päätin vain nyökätä nostettuani tekstiviestiä piippaavan puhelimen lattialta, sillä minulla ei ollut mitään sanottavaa tuolle turjakkeelle. Hittoako se tavaroitani sorkkii, oikeastaan teki mieli heittää pummi ulos asiattoman käytöksen vuoksi. Eihän tuo yli 80-vuotias turhankin vireä ex-presidentti miten tahansa voi nykyisiä ministereitä kohtaan käyttäytyä. Tamminen päästi hetken tuijotustani tutkailtuaan otteen puukosta turhautuneena ja käänsi katseensa seinällä olevaan Paasikiven kuvaan. Itse keskityin jo tekstiviestin kirjoittamiseen.

”Minulla on sinulle ilmoitusluonteinen asia”, Tamminen totesi rauhallisella äänellään. ”Kohta sinä kerrot ruotsalaisille, että hallitus suhtautuu positiivisesti maa-alueiden vaihtoihin Kiirunan seudulla. Tiedäthän, että Suomi sai vääryydellä nuo maat, kiristyksellä ja pakottamisella. Ne ovat historiallisesti kuuluneet Ruotsiin ja näin tulisi olla nytkin.”

Pureskelin hurrin paasausta samalla, kun en eleelläkään antanut ilmi pientä yllättyneisyyttäni Tammisen purkausta kohtaan. Millähän vuosisadalla herra ex-presidentti eli? Ymmärtäisin kyllä tuollaisen ajattelun, jos en ymmärtäisi mitään nykymaailmasta. Historiasta huolimatta Länsi-Lappihan oli lähes pelkästään suomalaisten ja saamelaisten asuttama. Meän murre, saame ja ihan ymmärrettävä suomi olivat laajan Lapinmaan valtakielet, ruotsia Suomessa puhuivat lähinnä töiden perässä 60-luvulla Suomen kaivoksille ja malmijalostamoille muuttaneet ruotsalaiset. Käytännössä kaikki maahanmuuttajat osasivat jo kohtuullisesti suomea, sillä vuoden 1963 kielilaki vaati kielikursseilla käyntiä, jos ei kieltä muuten taitanut. Johan 1800-luvulla ruotsin asema laitettiin kolmannelle sijalle, kun suomesta tehtiin maan virallinen hallintokieli ja saamen opetus tuotiin myös etelän kouluihin. Nähtiinhän se jotenkin mystisenä kielenä ja tärkeänä kulttuuriperinnön osana. Olihan Suomen pinta-alasta yli puolet saamelaisten perinteistä aluetta.

”Kuules nyt, muistathan miten kävi omalla presidenttikaudellasi, kun yritit ajaa liikaa ruotsalaisten asioita. Ei siitä mitään tullut. Yritykset kauhistuivat ajamaasi Ruotsia nuolevaa ulkopolitiikkaa. Onneksi et sentään päättänyt talousasioista. Silloin vasta heikosti olisi mennyt. Kyllä ruotsalaiset ovat pärjänneet aivan mainiosti jo kaksisataa vuotta ilman Lapin luonnonvaroja. Ja saavat pärjätä jatkossa. Elämä jatkuu sielläkin.”

Tamminen pysyi hiljaa ja selvästi jäi poikkeuksellisesti sanattomaksi. Päätin jatkaa suolausta samalla, kun näpytin puutarhan kunnossapitoa käsittelevän tekstiviestin. Samassa tajusin, että olen varsin hyvä asioiden moniajossa, toisin kuin Applen iPhone.

”Lukeneena miehenä tiedät varmasti mikä on Suomen asema. Suomen tarinahan on kuin John Irvingin kirjoista. Kirjoissa on aina mukana karhu, kuten on kaikessa Suomen ulkopolitiikassa. Aina. Ja miten luulet tuon karhun käyttäytyvän, jos Suomi alkaa vaikeuttaa Pietarin alueen teräksensaantia siirtämällä terästeollisuuden yhden rajan kauemmaksi. Karhu ei varmasti tykkää siitä, vaan puraisee Suomi-neidon persettä varoitukseksi nuoltuaan ensin pallejansa hetken aikaa. Niin se tekee ja on tehnyt ennenkin, hyvä että saatiin edes Petsamon alue pidettyä sodissa. Nyt voit lähteä Torikahvion terassille muiden eläkeläisten pariin, vastaanotto on päättynyt.”

Presidentti nousi mitään sanomatta ja painui ovesta ulos. En ollut koskaan ymmärtänyt Tammista, jolla oli kaikenlaisia päähänpistoja. Ehkä tämä kuului samaan dementoituvan miehen komediasarjaan. Sekaisin se on koko vanhuudenhöperö mies. Tökkäsin puukkoa ja katselin sen hidastuvaa värähtelyä. Siitä sainkin hienon idean.

Fyysinen suorituskyky korreloi toisinaan tuloksiin

SM-pitkän karsinta ei ollut toisinaan, sillä "oravapolkuradalla" finaaliin pääsi, jos on juossut maantiekympin 39 minuuttiin. Uskon erittäin vahvasti, että tuo 39 minuuttia ei riitä karsintaryhmän yhdeksänteen sijaan suorituskykymittarilla, enkä myöskään ole kovin ylpeä 39 minuutin ajasta.

Mutta varsin paljon hymyilyttää ne kaikki tippuneet minuutteja kovempaa radalla juoksevat suunnistajat. Ei mene nallekarkit aina tasan.Siitä sijoilta 11-20 löytyi aika monta lahjakasta juoksijaa, jotka eivät ilmeisesti tajunneet, että helpolla radalla tulee juosta aika lailla vauhdikkaasti, jos ei lukeudu rankin kärkikymmenikköihin.

Tarkastellaan karsinnan rastiväliaikoja vaikkapa rastilta seitsemän maaliin asti. Omat sijoitukset: 9, 9, 11, 8, 7, 9, 10. Nuo kaikki välit olivat aika lailla sitä aidointa oravapolkua, eli helppoa työntämistä.  Juuri sellaista, missä kovaa juoksevat pärjäävät, sillä suunnistustehtävien vaikeustaso oli aidosti erittäin kaukana SM-karsinnan vaatimuksista. Ihan aikuisten oikeasti ratamestari, polun vieressä, sähkölinjan vieressä, kaksi rastia tien mutkissa ja vielä viimeinen rasti polun varrella. Kai nyt siinä hitaampikin keskimääräisen kansallisen tason kaveri tajuaa, että kannattaa varmaan juosta ne sekunnit talteen, mitä siitä voi ottaa.

Finaalissa suorituskyky korreloi loppuaikaan erittäin vahvasti. Maailman kärki kulkee varsin kovaa siellä 20 minuutin päässä. Tavoite Suomen paskimman pitkän matkan suunnistajan tittelin välttämisestä toteutui. Rata oli todella paljon mielenkiintoisempi, kiitos siitä ratamestari.

Ps. Tämä kirjoitus yrittää saada kaikkia kovakulkuisia suunnistajia yliyrittämään SM-keskimatkan karsinnassa. Se on samanlaista helppoa heinäntekoa.