11.9.11

Vika on urheilijassa

Tässä on nyt itketty reilun viikon verran suomalaisen yleisurheilijan heikkoutta, huonoutta ja huonoa suoriutumista tärkeimmillä hetkillä. Nihkeitä 79 metrisiä kiskovilta kavereilta odotettiin noin kolmoisvoittoa tai ainakin mitalia. Kinnusen toivottiin ja toivottiin pelastavan, mitä pelastettavissa on ja olikos siellä nyt jotain muita, joilla olisi ollut edes teoreettiset mahdollisuudet pisteille. Eihän siellä ollut. Karjalaisenkin kasikolmosesta on jo aikaa vuosi jos toinenkin. Nuorten maailmanennätyksen haltija mies on edelleen. Jos ei joku intoa puhkuva lapsonen ole kuulaa pidemmälle vielä pyöräytellyt.

Faktahan on se, että nyt on osoiteltu aivan vääriä miehiä sormella. Siellä on johdossa Pihlakoskea, Mäkelää & co, valmentajina kaikenlaisia muita mogausmehun juojia, ja taustalla yhtä sun toista pellehermannia. Ja kyllä he varmasti tekevät sen minkä pystyvät urheilijoiden menestyksen eteen. En tänäkään päivänä tiedä valitsijaa, joka ei mielestään valitsisi parasta mahdollista joukkuetta. Eri asia, jos joukkuetta muokataan rahalla, mutta eipä taida näillä rahaleveyspiireillä tällaista tapahtua. Paitsi jalkapallossa.

Ja se on eri juttu se, kun Suomessa tuo jalkapallo nyt vain sattuu olemaan vähän hankalaa olosuhteista johtuen. Kohtuullisen turhaa on menestystä toivoa maailman pohjoisimmalle maalle siinä lajissa. Paitsi satunnaisesti naisten puolella.

Naisten huippu-urheilun perinne nyt muutenkin on sanotaan nyt keskimäärin vaikka 50 vuoden mittainen. Eli suhteessa on aika paljon helpompi menestyä naisten puolella, kun ihmiskoe on aika paljon varhaisemmassa vaiheessa. Tietysti eräässä tuoreessa maailman vanhimmassa yu-maaottelussa nähtiin, että saattaa olla kelkan luisto toistaiseksi aikalailla samanlaisessa nihkeydessä kuin suomalainen mieskeihäänheitto. Sillä ei voi ruotsalaisetkaan kovasti ylpeillä tasollaan.

Parin sivuhaaran jälkeen takaisin päätielle, paskoihin urheilijoihin. Kaikki kunnia heille, jotka kaikkensa yrittävät ja yrittivät. Harmillisen monta urheilijanalkua on kuitenkin täysin vailla mahdollisuuksia nousta todelliselle huipulle. Vain siksi, että he eivät tiedä, mitä tulisi tehdä. Ja toiseksi siksi, että intohimo puuttuu. Ja siksi, että koulu vie ajan lajitekniikan oppimiselta. Suomalainen peruskoulu valmistaa keskinkertaisuuksia ja siksi kaikenlaisissa pisakokeissa pärjätään. Liikuntaa päästään harjoittamaan se pari tuntia viikossa, jos sitäkään. Tunnithan menevät käytännössä siihen, että jaetaan välineitä, palautetaan välineitä, annetaan ohjeita, kuunnellaan ja ollaan kuuntelematta, odotetaan ja odotetaan sitä Ville-Petteriä vielä vähän aikaa. Ja kas vain itse liikuntaa sen tuplatunnin 1h 30 min aikana tuli yhdelle ihmislapselle ehkä 45 minuuttia. Jos sitäkään.

Ratkeaako lasten liikuntamäärien ongelma liikuntatuntien määrää lisäämällä? No ei. Se on pisara valtameressä.

Ongelma ratkeaa sillä, että lapset innostuvat liikkumaan kouluajan ulkopuolella.

"Eric an I rode everywhere, and spent entire afternoons practicing wheelies. I could ride a wheelie around the block, which was three miles. We'd find all sorts of stuff to jump off of..."

Ja kuka tuo on? TDF voittaja Landis. Ai niin doupattu sellainen, mutta kaverin kirja sattui nyt vain olemaan tässä käsissä. Ei se douppailu yksinään sinne mäen huipulle vie. Sinne vievät ne tuhannet ja tuhannet merkkaamattomat "harjoittelutunnit" kouluikäisenä. Raastava lajiharjoittelu yksilölajien nykyhuipulle onnistuu vain sellaisilta, joille laji on todellinen elämäntapa. Jo pienestä pitäen.

Ja miten sitten voidaan innostua?

Katselin huippu-urheilun muutostyöryhmän projektihuoneen täynnä olevia seiniä viime tiistaina. Kaikkia seiniä. Siellä niitä avaimia oli valtaisa määrä listattuna eri värisiin post-it lappuihin. Ja aika lupaavalta tietyt postaukset näyttivät. Se hieman hymyilytti, että Suunnistusliitto taisi olla ensimmäinen yhden projekteista 100 % saanut liitto. Eikä se ole edes olympialaji. Vaikka tietysti OK:n toimintakertomuksista voi nähdä selvästi, että ylivoimaisesti merkittävin ei-olympialaji se on Suomessa. Ollut jo vuosikymmeniä. Ja se on hieno asia se.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti