On käsittämätöntä että lähes suoralla ratalinjalla Turku-Joensuu ei kulje enää kaukojunia. Onhan se leppoisaa tietysti tuijotella Pieksämäen asematunnelin graffiteja, nuuhkia muumien jätöksiä ja kirota sitä, kas kummaa myöhästynyttä jatkoyhteyttä. Tietysti se 1/10 osuu kohdalle, yllättävänkin usein.
Ja se taajamajuna. Niin, Joensuuhun tai sieltä takaisin länteen ei kulje kuin tuttu ja turvallinen sininen kolmivaunuinen juna. Ja kiskobussi. Tuo harmaantuvan sinisävyinen pikajunan kantaisä liikennöi noin joka kolmatta vuoroa, muut ovat kiskobusseja. Mikäli et ole tuohon ihanuuteen törmännyt, niin suosittelen käymistä. Esimerkiksi kauden kaatajaisiin tullessa. Tai kaatajaisista keskeyttäneenä käpälämäkeen pinkoessa, ens kauel.
Kiskobussin on suunnitellut ilmeisesti joku itä-saksalainen insinööri. Eihän meidän suomalaisten insinöörien selät voi olla niin kieroja, nehän käyttävät kunnollisia tuoleja istuessaan tietokoneella 24/7. Penkki on kova, liian pystyssä nukkumista varten, liian suora istumiseen. Kai se johonkin käy? Pitää soitella suunnittelijalle ja kysyä mihin. Ei, en ehkä halua tietää.
Muistaakseni monet saksalaiset koneet ovat sotateollisuuden jäämistöä. Ja perinteisesti ovat käytännössä rikkoutumattomia. Niin tuo penkkikin. Kiskobussi tosin ei taida kuulua ihan kokonaan tähän teollisuuden haaraan. On suorastaan riemastuttavaa toisinaan, kun saa katsella esimerkiksi Heinäveden ja Vihtarin välisiä maisemia keskimäärin kävelyvauhdilla, milloin turvalaitevian, milloin kiskoilla olevien oravien takia. Ah sitä savolaisen ihan pikkasen metsäkoneilla raiskatun luonnon rujoa kauneutta.
Mennäänpä sitten oikean junan kyytiin sen saavuttua Pieksämäelle epämääräisen ja usein ennalta odottamattoman odottelun jälkeen. Olkoon se sitten pika-, ic- tai tuo Italian ori pendoline, kyllä mukaan mahtuu sitten ääretön määrä tomun tallaajia. Yleensä saa olla sosiaalinen, yllätyksenä ja pyytämättä.
Ravintolavaunun tunnelma on harvoin muualta kuin suoraan Kaurismäen lähiökuvista. Pöydissä istuu pöhöttyneitä keski-ikäisiä, toisinaan sen reilustikin ylittäneitä. Isolla osalla tuntuu olevan päämäärä – Viro, Ruotsi. Tai ainakin sininen tai punainen laiva, joka seilaa Itämeren aalloilla. Itään päin tullessa tarinat ovat kovia ja silmät verestäviä tai sitten he ovat hyvinkin hiljaista johtuen laivan käsittämättömän tyhmistä törpöttelytekosista. Ei sillä, eroaako tämä suunnistajien laivareissujen jälkitunnelmista juuri mitenkään?
Varsinaisessa vaunussa istuskelu vasta onkin huisaa. On täysin varmaa, että joku mussuttaa puhelimessa turhia kainostelematta edellisen illan reissuaan, peräpukamiaan tai muita henkilökohtaiseen hygieniaan liittyviä asioita, toinen valittaa suureen ääneen junamatkustamisesta ja siitä kuinka puhelu katkeaa minä hetkenä hyvänsä huonon kentän takia. Olipa yllättävä ja syvällinen lausunto siinä samalla, kun yritän keskittyneesti miettiä iltapäivälehtitytön filosofista mietelausetta. Yritä siinä sitten, kun joku kailottaa alapään kutinoistaan bestikselleen. Mitäs lähti sen kajalisilmäisen ihkurokkarin kanssa sinne festareille. Vaikka iskä oli kieltänyt.
Myös musiikkielämykset ovat taattuja VR:n kyydissä. Väistämättä käy niin, että edessä, takana tai vieressä istuu se ehkä kahdeksannen luokan käyntiin saanut pitkätukka mustissa vaatteissaan. Tämä jo kauan sitten menetetty isänmaan toivo kuuntelee angstinsa innolla bodomin lapsia niin kovaa, että et varmasti ole ainoa vaunussa, joka toivoo yksinäisen sankarin poistuvan liikkuvasta vaunusta. Ei sillä, onhan hienoa kuulla huippusoittajan musisoivan niin jalkoja rummuttamalla kuin kädensijoja hakkaamalla. Tätä kun jatkuu tauotta noin koko matkan, olet sinäkin jo vaipunut synkkiin tunnelmiin, tosin sehän ei Joensuun ilmapiiristä juuri poikkea..
Ja sitten, kun vihdoin saavut määränpäähäsi ja luulet pääseväsi takaisin sivistykseen, se vitin ulko ovi on jäässä. Vaikka olisi helle. Kyllä hampaita hymyilyttää sitä ovea nykiessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti