6.9.10

Beisiksuunnistusta

Surullista. SM-klassikko käytiinkin tänä vuonna maastossa, joka ei juuri kovin mielenkiintoista suunnistusta tarjonnut. Johan koko 2000-luku tähän asti olikin ollut mitä monipuolisempia suunnistusmaastoja pitkällä matkalla. Sellaisia, joissa reitinvalintoja joutuu edes hieman pähkäilemään ja fyysisesti testataan muuta kuin runkonopeutta.

Taidollisesti teemana oli lähinnä rastiväliviivan seuraaminen, joka ei pääosin tasaisessa ja avoimessa maastossa ihan kovin kummoisia taiteellisia toimenpiteitä vaatinut onnistuakseen. Kilometrivauhdit hipoi metsäsprinttejä ja pienistäkin virheistä rokotettiin meitä hitaita ja huonokuntoisia aika isolla kämmenen läpsäytyksellä.

Minne menet normaalimatka? Radoilla oli täysin turhia rasteja pätkimässä pitkät välit valmiiksi osavälisuunnitelmiin poistaen sen viimeisenkin mielenkiintoisen elementin tuossa maastossa. Toki esimerkiksi miesten A-finaalissa muutamalla välillä kannatti jopa siirtyä viivalta muutamia kymmeniä metrejä sivulle siellä kolmen kilometrin jyrkänteikköpätkällä. Siis kolme kilometriä neljästätoista oli muutakin kuin pelkkää työntämistä. Wuhuu.

Mitä sitten tulee ratojen rajuun alimittaisuuteen. Ihanko oikeasti ratamestari oletti, että tuolla vain hölkätään? Vai käyttikö ratamestari kansallisten kilpailujen ohjeaikoja, joihin nuo finaaliradat osuvat? Eikö ratavalvojaltakaan riitä kriittistä silmää, kun on nähnyt, että tasaisessa avokalliomaastossa miesten rata on alle 14 kilometriä!?

Pari vuotta sitten aihetta sivusi tämä teksti. Ja hyvä teksti onkin.

3 kommenttia:

  1. Älä unohda kisan positiivista antia: kartta oli luettava viisitoistatonniseksi. Siihen en ota kantaa, että pitikö se paikkaansa;)

    VastaaPoista
  2. Tuo on totta, luettavuus oli varsin positiivinen piirre tuossa kartassa. Mutta ei kai tuollainen positiivisuus sovi meidän imagoon?

    VastaaPoista
  3. Sori, haen lääkkeet YTHS:ltä positiivisuutta vastaan. Lupaan olla taas ensi viikolla perusnegatiivinen.

    VastaaPoista