27.12.11

Stranger things have happened


IAAF.org

2011 - Stranger things have happened 

End of Year Reviews - Road: Running/Race Walking

The numbers say it all! 2:03:38 World record by Patrick Makau in Berlin (Getty Images)
The numbers say it all! 2:03:38 World record by Patrick Makau in Berlin (Getty Images)

relnews

    • Olga Kaniskina celebrates winning her third consecutive World Championships gold medal (Getty Images)
    • Valeriy Borchin on Russia on his way to the men's 20km Race Walk World title (Getty Images)
    • All smiles - Liliya Shobukhova takes her third straight Chicago Marathon title (Getty Images)
    • Sergey Bakulin of Russia crosses the finishing line to win gold l in the Men's 50 Kilometres Race Walk Final (Getty Images)
    26 December 2011 - Monte Carlo – Statisticians A. Lennart Julin (SWE) and Mirko Jalava (FIN) continue their ‘End of Season’ review with their fifth installment, which looks back at the year’s action on the Roads: Running and Race Walking.

    - MEN -

    Road Running

    When the history of modern Marathon running is written sometime in the future the year 2011 will almost certainly be considered as very special indeed. Strangely enough not mainly because of the new World record set in Berlin by Patrick Makau when he lowered Haile Gebrselassie’s 2:03:59 from 2008 by 21 seconds. Of course a new World record is always something very special and Makau executed his race in brilliant fashion.

    But still the real “greatest ever” magic wasn’t quite there as it didn’t feel at all like a perfect record race. Makau himself was in fact mainly focused on winning the race and “wasted” valuable energy on tactical maneuvers aimed at shaking off former record holder Gebrselassie. And just a few weeks later the feeling was confirmed when Wilson Kipsang in Frankfurt almost snatched the record from Makau missing it by just four seconds.

    No, what really made 2011 a year that will be considered of historical significance in the sport of marathon running was that it changed our perception of what is really possible. The best illustration is probably the fact that there were new course records set in all the five races making up the “World Marathon Majors”.

    On 17 April in London Emmanuel Mutai won handsomely by over a minute (ahead of Martin Lel and Makau) in 2:04:40 taking half a minute off Samuel Wanjiru’s two-year-old course record of 2:05:10.

    The next day in Boston Geoffrey Mutai and Moses Mosop waged a breathtaking two-man battle culminating in a sprint finish won by Mutai in 2:03:02, four seconds ahead of Mosop. The previous top time at this, the most classic (born 1897!) of all yearly marathons, was close to three minutes slower: 2:05:52 by Robert Kiprono Cheruiyot just one year earlier. The 2:03:02 was also by almost a minute the fastest Marathon ever on a full-distance course, although the net drop from start to finish invalidated it for record purposes.

    On 25 September in Berlin Makau as said lowered the official World record – set in Berlin three years eariler by Gebreselassie – by 21 seconds to 2:03:38. Makau won the race by well over four minutes.

    On 9 October in Chicago Moses Mosop – claiming to be quite far from top fitness after injury problems during the summer – still with his 2:05:37 took four seconds off Samuel Wanjiru’s course record set in 2009. Mosop won the race by 38 seconds.

    On 6 November in New York the ten-year-old course record (Tesfaye Jifar 2:07:43) was completely demolished as Geoffrey Mutai took away over two and half minutes in a race without pacesetters! With his 2:05:06 he not only had a 1:22 time cushion over his nearest opponent (London-winner Emmanuel Mutai) but also suddenly moved the supposedly un-fast New York course from “nowhere” up into sixth place on the all-time course record list (seventh if Boston is included).

    But even more intriguing than the course records themselves were the “race profiles” where all but Berlin had negative splits (and Makau lost just 10 seconds) and where all but Chicago had the winner running sub-1:02 in the second half. The most impressive negative splitting came in New York where Geoffrey Mutai passed halfway in 1:03:18 and then added 1:01:47.

    What has happened to that much talked-about “wall” you are supposed to hit after running “out of gas” at 30K or thereabouts?  A question that gets even more pertinent if one looks at some of the 10Ks recorded on-route: In Berlin and Chicago Makau and Mosop respectively were clocked in 28:58 and 29:01 between 25K and 35K. And in London and New York we saw 28:44 and 28:54 between 30K and 40K for winners Emmanuel and Geoffrey Mutai! Not to mention Boston where G Mutai and Mosop pushed each other to 28:24 at 30-40K!

    The exact same pattern was also displayed in the World Championships race in Daegu where winner Abel Kirui broke away by running the 10K between 25K and 35K in 28:58! His halves were 1:05:07/1:02:31.

    Obviously that infamous wall has crumbled – or the top runners have found some kind of “hole” in the wall to sneak through that enables them to run sub-29 10Ks even in the second half and even after opening at supposed breakneck paces of 1:01-1:02. This observation has inevitably fueled speculations and discussions concerning whether the first sub-2:00 performance will happen within a not so distant future.

    “Common sense” and experience says it is impossible – but maybe we have been fooled by history? There now definitely is a new breed of Marathon runners that approaches the event – both in training and in competition – with a different attitude and maybe also a new level of specific talent? Rather than being something that “old” track runners do when winding down their long careers the Marathon now is something you focus on right from the start.

    People like the Mutais, Makau, Kipsang and Mosop have of course competed on the track but they quite early decided not to have track running as a main priority. Only Mosop has run in international championships on the track (World 10,000m bronze in 2005) but already at age 22 (in 2007) he left the track to focus 100% on road running, mainly half and full marathons. People like Gebrselassie and Tergat, following traditional wisdom, didn’t make their switches until they were into their 30s.

    With so many young runners - especially in Kenya – now having aspirations on successful international careers there is not room for all of them on the track. There are simply not enough races on the professional circuit and in each of those races only a very small number of some 15-25 runners can participate.

    On the road no such limitations exist as there are mass races with attractive prize money on offer at especially 10K, Half Marathon and Marathon more or less “everyday and everywhere” all over the world. The influx of new talent to the roads in the last few years has been incredible and most of those runners have no previous background in serious track running. They have instead gone directly to the road where their recent success proves that Marathon running is not necessarily something only suited for “retired” track specialists in their 30s. And the new road runners have gone there with a fresh attitude of not being scared or intimidated by paces previously thought to be suicidal.

    One final reason why 2011 will go down in the history books as a very remarkable year indeed in marathon running: on the 2011 world list (as per early December and only counting “record legal” courses) all of the top-20 runners come from the same nation – Kenya! Not even traditional rivals Ethiopia managed to break into the top-25! In this day and age of truly globalised athletics and in an event available to everybody (no need for special arenas or expensive equipment) in every corner of the earth – but Antarctica – such complete domination by one single nation should not be practically or theoretically possible. But still it happened!?!

    21.12.11

    Go for the gold

    http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20110492/
    Oisin...
    mutta yllättävästä työllistymisestä johtuen homma jäi kesken. Olen tyytyväinen näinkin.

    24.11.11

    Talenttien etsimistä

    Ensi viikolla edessä seuraava muuttaminen. Sähkösopimus tuli jo, mutta fortumin tuulisähköesittelijä ei varsinaisesti vakuuttanut näkemyksillään. Ihan pakko oli haastaa, kun antoi vähän täkyä. Mutta ei mennä siihen. Mennään tähän:

    Tuon tutkimuksen tärkein pointti on se, että saman harjoituksen yksilöllinen vaste vaihtelee nollasta noin 40 prosenttiin (ei nyt takerruta tuon lauseen muotoiluun ja vasteen määrittelyyn). Ja mitä se tarkoittaa?

    Sitä, että vaikka harjoittelet asiaa X tunnin, 500 h, 3 000 h tai vaikka 10 000 h, ei se välttämättä uppoa roppaan ja mieleen kovinkaan hyvin, eikä vie automaattisesti huipulle.

    Ja siitä pitää johtaa fakta, että harjoittelun pitää kohdistua aidosti vahvuusalueisiin, sillä juuri erilaisissa testeissä (tai kisoissa) havaitut vahvuusalueet ovat niitä, joita harjoittelu on kehittänyt ja joihin on lahjakkuutta. Harjoittelun tärkein sisältö on saada nämä vahvuusalueet palvelemaan kisasuoritusta mahdollisimman hyvin ja jatkuvasti paremmin. Heikommin kehittyviä ominaisuuksia on tietysti syytä harjoittaa ja yrittää vähentää niiden aiheuttamia rajoitteita. Tältä pohjalta tulevaan talveen ja urheilija-analyyseja tekemään.

    14.11.11

    Lullallallallei..heihei

    Kasvuhormonitestejä on ollut olemassa jo 2000-luvun vaihteesta, mutta niiden käyttöönotossa on ollut aika mielenkiintoisia mutkia. Esimerkiksi KOK ja WADA valitsivat tukevansa testiä, josta nähdään kasvuhormonin käyttäminen vain noin vuorokauden ajan, kun oli vaihtoehtona testi, josta käyttö näkyy noin 14 vuorokauden ajan. Lisärahoituksella tuo testi olisi saatu varmastikin käyttökuntoon, mutta lyhyempi testi vaikutti virallisten puheiden mukaan valmiimmalta (vaikka sen jatkokehittelyyn meni noin kahdeksan vuotta...). Mutta ehkä oleellisempaa oli saada pieni peloite ennen joukkokäryjä. Lyhytaikaisen testi valittiin, koska se oli helpompi tie kohti urheilijoiden kontrollia. Kahden viikon testi voisi tuottaa liikaa positiivisia näytteitä. Eli valittiin helpompi tie, jossa käyttöä vähennetään ensin pienemmällä pelotteella ja jossain vaiheessa varmastikin siirrytään pidempiaikaiseen pelotteeseen. Ja kas vain, nyt siihen on alettu jo hiljalleen siirtyä.


    Laitetaan nyt tähän vaikka tämmöinen:



    (Reuters Health) - Anti-doping agents may soon get a better shot at catching athletes who inject growth hormone to bulk up and enhance performance.

    Agents currently have only 24 hours after the prohibited substance is injected before their lab tests can no longer trace it. But a long-awaited experimental test that works for at least two weeks after drug use just cleared an important scientific hurdle.

    On Wednesday, British doctors reported that the new detection method is reliable even in junior athletes, whose naturally high levels of growth hormone in principle might have triggered a false alarm.

    "Despite the fact that there are differences in hormone levels in young athletes, none of them was falsely accused," said Dr. Richard Holt of the University of Southampton, U.K., who tested the new method on British elite athletes aged 12 to 20 years.

    "Our hope is that if you have an effective test, that will dissuade athletes from taking growth hormone," added Holt. The findings were published in the Journal of Clinical Endocrinology & Metabolism.

    Human growth hormone is naturally produced in the brain's pituitary gland. It stimulates bone and muscle growth, which has put it on the World Anti-Doping Agency's (WADA) List of Prohibited Substances and Methods.

    Tests for the hormone were only introduced in 2004, according to WADA's website. And this past February, British rugby player Terry Newton became what the agency called "the first completed case involving an analytical finding for human growth hormone." He accepted a two-year sanction without contest.

    The new method works by detecting two proteins -- called IGF-I and P-III-P -- that are present in the blood and reflect growth hormone levels. Known as GH-2000, it was originally slated to be introduced at the 2000 SummerOlympics in Sydney. But scientific concerns about its reliability in different ethnic groups and age groups held it back.

    At this point, said Holt, it has cleared all except one hurdle, and his team expects to complete the pre-market tests by the end of 2010.

    Holt and WADA, which funded part of the GH-2000's development, do not want to reveal the exact date the new detection method will be introduced. They prefer it to make it a surprise to any athlete who might be cheating.

    "We strongly suspect that a number of elite athletes are abusing growth hormone as a means of improving their performance," Holt said

    SOURCE: Journal of Clinical Endocrinology & Metabolism, online April 21, 2010.




    Ja sitten nasahtaa jälleen Suomessa. On se nyt prkl.


    5.11.11

    The most stupid question of all

    Mutta mitä sinä teet sitten isona?

    I wanna be a rock superstar

    I wanna be a billionaire

    I want it all

    I wanna go (to jail...)

    I'll be there for you

    I want it that way (kova löytö!!)

    I'll drink to that, cheers!





    Hahah, visioita pitää olla. Mutta se on paljon tärkeämpää, mitä teet nyt.

    Katson peiliin aamuisin ja kysyn itseltäni teenkö tänään sitä, mitä haluan tehdä. Jos vastaus on monena aamuna peräkkäin "en", tiedän, että jotain pitää tehdä toisin. Heti. -mukailtu S.J. 


    Unelmat auttavat sitten niiden "en" aamujen kohdalla. Ja varsinkin sen kolmannen jälkeen. When the moment comes. Tee itelles jotain.


    3.11.11

    Tyylillä sisään, tyylillä ulos

    Tänään on askarruttanut pari asiaa.
     1) Miten määritellä riittävä menestys?
    - miten menestystä mitataan?
    - voiko sitä edes mitata?
    - onko paremmuus menestystä?

     2) Mitä on lahjakkuus?
    - onko se jotain fysiologista
    - onko se jotain mitattavaa
    - onko se henkistä?
    - voiko sitä määritellä?
    - tarvitseeko sitä määritellä?
     - voiko lahjakkaaksi tulla?
    - vai onko lahjakkuus nimenomaan itsensä lahjakkaaksi tekemistä?

     3) Miksi Utajärvellä järjestetään piereskelyn SM-kilpailut?

     Pakollisena gradupohdintana perustelin tänään myös sen, että nykyiset valtion urheilija-apurahat saattavat estää suomalaisen huippu-urheilun laajemman menestyksen. Jos tää ei o freshii niin mikä on?

    Onpa tuossa paljon kysyttävää

    1.11.11

    Mistä tuulee maralla?

    Keniasta. Aika tiukka ilmiö meneillään. Toisaalta ei nyt ihan ensimmäinen kerta huippu-urheilussa, kun jonkun maan urheilijat paukuttavat omalla tasollaan. Mutta nykyajan huippu-urheilussa varsin erikoista. The (r)evolution of the marathon: An unprecedented era The marathon is in the midst of a quite extra-ordinary and unprecedented era. This was encapsulated on the weekend by an incredible performance from Wilson Kipsang, who gave Patrick Makau's six-week old world record a real fright by running 2:03:42 in the Frankfurt Marathon. Kipsang, who had won in Frankfurt the year before (2:04:57) had talked of his desire to break the world record, but few took him too seriously. Until he reached 25km nine seconds ahead of world record schedule, that is! A slight drop in pace up to 35km would cost him, but it was not for a lack of trying, and he very nearly pulled off what would have been a quite extra-ordinary and surprising world record. Kenyan dominance But then again, perhaps we should not be surprised at what Kenyan marathon runners are producing this year. To date, with New York looming as the final Major marathon of the season this weekend, Kenyans have won every single major marathon this year. No exceptions. They took London, Boston, Paris, Chicago, Berlin, Rotterdam, Amsterdam and the IAAF World Championships in Daegu, Korea. What is more, the course records in every single one of the World Marathon Majors has been broken THIS YEAR (all by Kenyans, of course). The London record fell to Emmanuel Mutai (2:04:40), Boston went down in that amazing 2:03:02 (admittedly, wind-aided) to Geoffrey Mutai, and then Moses Mosop, who was second in Boston, won Chicago in 2:05:37. And of course, there was Makau, who took Gebrselassie's world record in Berlin with his 2:03:38. The world is used to Kenyan dominance in distance events, but not like this. Looking back, Kenyans have consistently made up more than half of the world's top 20, so it's not too surprising. However, their "monopoly" has always been broken by the odd Ethiopian, a Moroccan. They have, to date, been absent in 2011 - Kenyans occupy the top 19 places in the world-rankings, and the highest ranked non-Kenyan this year is Marilson dos Santos of Brazil in 20th place. The best placed Ethiopian is Bekana Daba, down in 26th (he is also the first non-Kenyan to win a marathon of any significance this year - Houston in 2:07:04). But in the larger scheme of things, Kenyan dominance aside, the marathon is currently in the midst of a quite remarkable "paradigm shift". It was less than a decade ago that the world record stood at 2:05:42 (Khannouchi). Jump ahead, and the average time of the top 10 in the world has been FASTER than this since 2009. And consider this: having been the fastest time in history until 2002, FIVE men bettered it in 2008, 7 in 2009, 8 in 2010 and 8 in 2011. The world record from a decade ago would now only just scrape into the top 10. It is an incredible surge in both quality and depth, the likes of which have not been seen in any event before. Jne. http://www.sportsscientists.com/

    18.10.11

    Jabba the HUTt

    Aika synkkiä aikoja eletään, kun Lakanen meni paljastamaan oman salaisen aseensa kaikelle maailmalle, eikä pitänyt sitä vain omassa valmennusringissään ja putsannut mitaleja pöydästä myös valmentajana. Nyt ne ruotsalaiset pääsevät viemään tuonkin, kun Nikulainen sattuneesta syystä osaa lukea Suomea ja integroi nyt hutit offensiv orienteringiin ja puh pah ruotsi vie. Mut hei kamoon. Jani on tavallaan oikeilla jäljillä. Mutta ei pyörää tarvitse keksiä uudelleen, kun Noakes, Tucker ynnä muut (esim mukana Suomesta Peltonen (LitT) eikä tämä peltonen) ovat jo vuosikymmenen verran pyöritelleet Central governor -tutkimusta eli aika pitkälti aivoihin kytkeytyviä seikkoja. Siinä se sitten on se "henkinen" puoli joka suoritusta säätelee. Ihan tiedemaailmassa hittolainen. Ja jos tämä nyt jollekin kestävyysurheilijalle tuli uutena tietona, niin on tainnut lore of running jäädä lukematta. Hus kirjastoon! Ja linkkivinkkinä keskustelua keväältä: Pacing, the governor and the athlete's clock: A brief interview on a fascinating concept ja alan ensimmäisiä löydöksiä.Evidence that a central governor regulates exercise performance during acute hypoxia and hyperoxia Nobel-palkittu Hill oli jo lähes oikeassa sata vuotta sitten. Aika hyvin vetivät jo silloin...

    9.10.11

    Kolilta Kolille

    Vaarojen Maraton 2011, suunnistajien uusi suosikki.

    Varustus: Kengät: vj-bold 2011 (joihin vaihdettu takuussa vanhat pohjat), kompressiosukat (kuluneet), trikoot (6,90 eur decathlon), mckinleyn bokserit (uudet), urheilu t-paita, päällä KR:n juoksutakki, päässä Ilosaarirock-buffi, kaulassa toinen, selässä mckinleyn juomareppu, pussissa reilu litra vettä, jossa merisuolaa noin puoli teelusikallista. geelejä 6 kpl.

    Näin sen koin.

    Lähdettiin joulupukin sanojen saattelemana matkaan klo 10.00 Kolin alaparkkipaikalta. Viivalla oli kaikenlaisia sankareita. Kyseessä ei ollut kuitenkaan mikään extremerun naamiaisineen, vaan aito maastojuoksu Suomen eteläisen puoliskon hulppeimmissa maisemissa.

    Alla oli edellispäivän ajelut töiden päälle Helsingistä Joensuuhun. Aamulla Kolille, chipin kiinnittelyt ja viimeiset spekulaatiot kelistä ja takinkäytöstä. Valitsin käyttämisen, sillä tuuli oli navakka ja uskoisin, että kaikki energia kannattaisi säästää juoksemiseen, eikä ropan lämpimänä pitämiseen. Valinta oli oikea omalle vauhdilleni. Kärjessä pärjäsi selvästi kevyemmällä varustuksella..

    Kanuunanlaukausta seurannut alkukiri oli aika kiritön. Hyvinkin passaillen liikkeelle, vaikka vauhti meni sinne 4.30-5.00 välille. Päätin heti rullailla kaikki alamäet jarruttelematta ja nousinkin nopeasti pääjoukon kärkeen, noin kymmenen hengen ykkösletka karkasi heti tiestöllä ja muutama kaveri, kuten Pyylammen Tomi, lisäsi vauhtia ja juoksi ykkösjoukkoa kiinni. Näköyhteys katkesi nopeasti vaikka omakin vauhti tuolla ylämäkivoittoisella tiepätkällä oli siellä 4.40 hujakoilla, sykkeet olivat myös pikkasen korkealla, mutta siirsin sen positiivisen ajattelun kautta jännityksen piikkiin ja unohdin totuuden.

    Maraton ei kuitenkaan räjähtele ja sykekin tasaantui, kun päästiin metsäpolkujen puolelle. Ensimmäinen geeli 40 minuutin hujakoilla naamariin ja Kirkkokallion maisemista nauttimaan. Huikeutta.

    Joutsenon Jarkko Jauhon kanssa vaihdeltiin ohessa pari sanaa, kertoi olleensa viime vuonna kolmas ja silloin oli kuulemma menty paljon hiljempaa. Ajattelin, että se kuulostaa todella lupaavalta, varsinkin kun nyt mukana oli runsaasti ensikertalaisia, kuten mie ihan itse ja kelikin oli selkeästi hitaampi kohtuuttoman kosteiden polkujen takia. Silti vauhti tuntui varsin sopivalta. Olihan syksyn ainut pidempi juoksulenkki ollut 19 kilometriä pitkin Viikin tasaisia polkuja joskus kuukautta aiemmin. Ja siihen muutama SM-startti päälle. Heti kahden tunnin kohdalta alkaisi jo tuntematon alue.

    Saatiin melkoinen kööri kasaan, kun katsoin taakse ja totesin lisäksi letkassa olevan Timppiksen, Jaskan, AP:n, Hernarin ja Mäkisen Antin. Jutut olivat tästä johtuen paikoitellen aika hervottomia ja varsin levottomia. Muita en tunnistanut. Tuukka paineli koko ajan 50 metriä edellä, kunnes jossain 14 kilometrin hujakoilla käväisi puskassa varikolla ja hyppäsi letkaan mukaan.

    Nestorina Jaskalta kyseltiin tietysti miten meillä menee. Jaska totesi, että ollaan pari minuuttia viime vuoden kärjen edellä, eli hyvin meillä menee.

    Vesistön ylitystä lähestyttäessä Jaska ampaisi jännään välikiriin, johon vastattiin vain hieman. Arvelin tuonkin täysin turhaksi, sillä tuskin veneitä tarvitsisi odotella. Kolme venettä ja lautta lähti lähes yhtäaikaa ylitse, mutta luonnollisesti pääsin aika tarkalleen viimeisenä laiturille. AP säntäsi edellä saman tien ottamaan karkuun päässeitä kiinni, mutta yritin vähän rauhoitella, että kyllä ne vähemmälläkin yrittämisellä saadaan kiinni. Pitsaa ei ollut taaskaan tarjolla vesipisteellä. Saatiin myös tietää, että SP oli yksin kärjessä jo nyt, mikä hieman yllätti, kun mukana oli kuitenkin muitakin pitkien matkojen pyssyjä, Pantzar ja Simppa. Ero meihin oli suuri mikä ei yllättänyt. AP:ta huoletti eniten Pyylammen sijainti, mutta tästä ei saatu tietoa.

    Vaarojen Maraton alkaa oikeasti vasta noin 20 kilometrin kohdilla, kun aletaan nousta ensin Kolinvaaralle ja sitten Ryläykselle. Tuo 20-30 kilometrin väli juostaan paikoitellen erittäin teknisillä pikkupoluilla eikä liukkaus varsinaisesti helpota työtä. Sinne vaan tieltä korpeen ja geelit poskeen ettei karhut tule varkaisiin:

    Kuvasta kiitos kuvaajalle.

    Ensimmäisen pitkän ylämäen loppuosassa näin edellä olevien alkavan kävelemään. Totesin, että kulkee ja ohitin Tuuggiksen ja pari muuta, että saisin hieman edellä olevan Hernelahden kiinni. Siksi, että Miika on yksi niistä veijareista, jotka on ennenkin ollu näissä paikoissa. Tai no ei Vaarojen Maratonilla ja Heräjärvenkin kiertänyt eri suuntaan Marin kanssa, mutta pitkissä kisoissa. Ja pitkien kisojen osaaminen on taitolaji. Laitoin siihen sitten koukun kiinni ja tralalaa. Yhdessä jyrkässä ylämäessä kanssamme rullannut Jauho otti välikirin ja karkasi näkymättömiin. Hämmästyin tuota vauhdinlisäystä, kun kello näytti takana olevan vasta jotain 22 kilometriä. Miikan kanssa pidettiin erittäin leppoisaa vauhtia tai siis Miika juoksi edellä ja mie katselin maisemia perässä. Pitkospuille mennessä Miikalla oli aina hauskaa tasapainoilua, kun speedcrosseissa ei ole nastoja ja omissa kengissäni ne oli. Kenkävalintani oli hyvä, vaikka loppumatkan tieosuuksilla nastat vähän painoivatkin pohjasta läpi. Ja sieltä se tuli pian Joutsenon mies selkä edellä vastaan, eikä pystynyt hyppäämään kyytiimme.

    Ryläystä huiputtaessa myös Pyylammen selkä tuli vihdoin vastaan ja jäi nopeasti taakse. "Hyvin menee, kun hyytyy vasta nyt." Perusjutut, tiellä pitää juosta pirun kovaa, että voisi pärjätä suunnistajille Ryläyksen poluilla. Tomilla oli kuitenkin reilu kaula AP:n ja Jaakon sijaintiin. Tai no mistä myös sitä tiedettiin, vaikka pojat olisivat virkistyneet ja olleet aivan perässä.

    Ryläykseltä tultiin alas pitkät pätkät hienoja polkuja ja jälleen tuntui mukavalta. Kolme köpiä täyttyi tielle tullessa ja olihan siellä yleisöäkin paikalla. Vellu nähtiin neljässä eri paikassa. Maratonfaniutta ilmassa.

    Viimeinen vesipiste oli 32-33 kilometrin paikkeilla. Miika jäi säätämään jotain reppunsa kanssa ja arvelin, että nyt on ainoa sauma päästä irti. Yritinkin juosta tuossa tiellä rennosti ja mahdollisimman kovaa. Tietysti 33 kilometrin polkurynkytyksen jälkeen tuossa oli omat haasteensa ja kova vauhti tarkoitti keskimäärin jotain 4.45min/km. Miika tuli takaa 4.20 vauhdilla, joten Pielisen rantatiellä ei ollut paljoa sanomista siihen sitten niin. Iivon päätin kuitenkin nitistää ja pikaisella kyselyllä Ikaalisten väreillä ei varsinaisesti enää ollut kulkupäivä.

    Oma selviytymistaistelu alkoi oikeastaan vasta viimeiseen nousuun. Laskettelurinteiden välinousu meni kohtalaisesti ja Miikaan oli eroa 20 sekuntia valokuvaajan mukaan rinteiltä tielle laskissa. Hyökkäsin vielä ensimmäisen lyhyen penkan ja tasanteen juosten, kunnes Ukko-Kolin pohjoisrinteen todellinen luonne paljastui - ei huipulle tyhjin reisin. Taktiikaksi tuli "10 askelta juoksua, 20 askelta kävelyä" ja sen kaikki variaatiot. Eniten otti päähän se, että edellä näkyvä skottijuoksija Ascroft ei kävellyt vaan juoksunilkutti koko ajan tasaisesti ja takana tuli Antti myös vahvan näköisesti. Pakko oli taistella loppuun saakka. Ajattelin, jopa ottavani skotin kiinni, mutta todellisuudessa keskityin keksimään syitä juosta aina yhden askeleen lisää. Käytin HUTit ja negatiivisen nuivat energiat, soluhengityksen, yhteyttämisen ja maalimakkaran, tummat ja vaaleat oluet, parit kirosanat, rukoukset ja mantrat sekä luonnollisesti tahdon, ajatuksen ja tunnevoiman. Ei ole hienompaa kuin kävellä kaksinkerroin jyrkkää rinnettä ylös käsillä tukea polvista ottaen ja jotkut kannustaa että juokse nyt. Voin kertoa, että on muuten yritetty.



    Kuvasta kiitos Jutalle.(?)

    Maalissa seitsemäs. Ei hassumpaa.

    ps. Vaarojen maraton on parasta.


    6.10.11

    Voiko lukuja olla liikaa


    Voi.

    Tällä mennään nyt:
    1. Johdanto. 3
    1.1 Huippu-urheilun kehityskaari 3
    1.2 Tutkimusperinne ja lähteet 3
    1.3 Tutkimuskysymykset ja metodi 3
    1.4 Teoria ja käsitteiden määrittely. 3
    2. Modernin valmennuksen murrosvaiheet 3
    2.1 Luonnollisesta tieteelliseen harjoitteluun. 3
    2.2 Tapaus Itä-Saksa. 7
    2.3 Anna vain kaikkesi – ammattilaisurheilun varjopuoli 10
    3. Huippusuorituskyvyn jäljillä. 14
    3.1 Aina inhimillisen suorituskyvyn rajoilla. 15
    3.2 Kilpajuoksu epäinhimillistä vastaan. 16
    3.3 Kohti vuosituhannen vaihetta. 18
    3.4 Suomalainen medikalisaatio. 20
    3.5 WADA – urheilijan puolella vai vastassa?. 22
    4. Suomalainen valmennusrahaoppi 25
    4.1 Veikkaa niin voimme voittaa. 25
    4.2 Tehostetaan tehostamista. 25
    4.3 Huippu-urheilun muutostyöhön. 25
    5. Modernin urheilun viimeiset askeleet 26
    5.1 Kultaisen kolmion kehitys. 26
    5.2 Suomi maailmankartan laidalle. 29
    6. Modernisoitumisen monet kasvot 31
    6.1 Modernin huippusuoritusurheilun olemus. 31
    6.2 Suomen Olympiakomitea muuttajana ja muuttujana. 31
    Lähteet ja kirjallisuus. 31
    Liitteet

    ja nyt mennään kauppaan ostamaan geelit.

    3.10.11

    Hyötyä

    Kuuntelin tänään herra Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäkeä Urheilumuseon vaihtuvan näyttelyn avajaisissa. Täytyy myöntää, että ministeri puhui asiaa lähiliikuntapaikkojen ja -mahdollisuuksien lisäämisestä. Se on tärkeää se.


    Sastamalan Mouhijärvellä tempoiltiin myös menemään lähiliikuntapaikalla nimeltä suunnistuskartta. Maasto oli kertakaikkiaan ihaninta ihanuutta yösuunnistukseen. Eli riittävän vaikeaa suunnistuksellisesti ja kulkukelpoisuudeltaan varsin hidasta mönkimistä tarjoavaa. Priimaa shittiä. Näitä lisää, vaikka joka kuntaan!

    Katsoin jo ensi vuoden SM-kisojen paikkakunnat. Ei ollut varsinaisesti pääkaupunkiseudun ympärillä. Hämeenlinna ja Kuusankoski kuulostivat lupaavimmilta. Ja Tervaruukinsalon keskimatka! Suppakisat pitäisi laittaa lakisääteisiksi SM-kisoiksi aina parin vuoden välein. Siksi hienoa se on.

    Paavolla oli muuten jalassa Karhun 1970-luvun repro-kengät. Respectit siitä.

    Avajaisissa tarjoiltiin kaljaa ja hodareita, eikä mitään katkarapuvoileipiä ja skumppaa. Respectit myös siitä.

    Viikonloppuna sitten into piukalla Vaarojen maratonille. Koska matka on niin pitkä, ajattelin, että sovitaan KR:n porukalla välikiripaikkoja vaikka kuuden kilometrin välein. Tai vähintään jokaisen vaaran päälle. Eka vaaran päällä huutaa sitten voiton merkiksi, olen Peter nyt opit sen, kotini on täällä!

    Offtopicceja

    Hitto, osui silmään tämmöinen kommentti jostain ylen sivuilta:

    "Ei siitä kyllä myöhemmässä elämässä paljon hyötyä ole jos osaa lumilautaila ja tehdä backejä, tai mitä ihmeen tuplakorkeja siinä tehdään :)"

    Tuo on todella hyvä ajattelutapa! Jokaisen ihmisen pitää elää tulevaisuudessa ja tehdä pelkästään asioita, joista on hyötyä tulevaisuudessa. Milloin muuten se tulevaisuus on? Tänään iltapäivällä, huomenna, ensi vuonna, kymmenen vuoden päästä, eläkkeellä vai haudassa? Ja hyötyä kenelle? Itselle, muille, tutuille, tuntemattomille? Ja millaista hyötyä?

    25.9.11

    Ja yhä satoi

    Ennakkospekuloinneista huolimatta Pohjois-Karjalan reserviläispiirin kakkosjoukkue ei korjannut Suomen mestaruutta sotilaspartiokilpailusta. Voittoon rynnisti peräti kolmen naftaliinista kaivetun reserviläisen turvin Pohjois-Karjalan reserviläispiirin ykkösjoukkue.


    Kuva Puolustusvoimat , Tkm Juhani Rauvala 23.9.2011. Tykistöprikaati

    Kilpailun kulku oli suunnilleen seuraava. Kohdistukset aika heikot, heittoharjoittelu sitäkin heikompi. Puhuttelussa ratamestari suolasi maaston ja kartan heikompaakin heikommiksi. Turhaan. Sitä se sotilassuunnistus on. Ja sitä ei pidä pyytää anteeksi, että maasto on raskas. Vaan lisätä rataan vain kilometrejä, kyllä me sieltä läpi tullaan lopulta.

    Yöllä tehtiin sitten noin kymmenen minuuttia eroa muihin melkoisen nasakalla suorituksella. Siihen päälle äärimmäisen huonot unet, kun teltan kattoa hakkasi kohtuullisen monta vesimolekyyliä siten, että sisällä meteli oli suorastaan ahdistava. Yksi teltoista hieman romahti myrskyssä. Se on sellaista se. 

    Aamulla äärimmäisen huono jako, tosin silti parempi kuin melkein millään muulla joukkueella. Pikataipaleen ammunnassa kaikille ensimmäinen laukaus penkkaan, jonka jälkeen tapahtui hyvää skarppaamista.

    Kävimme myös Nurtsin kanssa timanttisen keskustelun ennen viimeisen lätkän kaatamista.

    R: Luotat sie ittees?
    N: En, ammu vaan.
    R: Mie ammun.

    Ja sinne nasahti. Aaro tiputti alle yhden, SP kaksi.

    Kranaattien osalta esitys oli varsin heikko, mutta niillä ei kisaa ratkaista.

    Hauskaa oli taas. Ajattelin maksimoida hauskuuden juoksemalla saman vuorokauden aikana vielä yhden startin, Jämsässä kun oli yösuunnistuskisa tarjolla. Ei varsinaisesti voi sanoa, että olisi kulkenut tai keskittyminen pysynyt kasassa. Mutta yli puolet jäi taakse, hahaa.

    Ens viikolla kausi pakettiin ja siitä sitten Vaarojen maratonia kohti.


    14.9.11

    Avoin kirje Kansainväliselle Suunnistusliitolle

    Oli ihan pakko avautua. Tää ei tainnut kuitenkaan mennä sinne sarjaan "vihaiset nuoret miehet avautuu."

    Se kirjoitus löytyy sitten Suunnistus.netistä

    Hapenottokyky on myös selkeästi nousussa:

    12.9.11

    III ja IV


    III
    9. marraskuuta 1939


    Paasikivi katsoi toisia silmiin yksi kerrallaan. Synkkä hiljaisuus vallitsi heikosti valaistussa takahuoneessa, sillä kaikilla oli mielessä Neuvostoliiton juuri lukkoon lyömät käsittämättömän kovat aluevaatimukset. Suorastaan epätodelliset aluevaatimukset Karjalasta ja Porkkalasta. Suomalaiset olivat vetäytyneet neuvottelemaan keskenään ilman ylimääräisiä kuulijoita. Nyt jos joskus pieni neuvottelu oli tarpeen, vaikka todellisuudessa tilanteesta päättävä kolmikko tiesi pohjimmiltaan sen olevan turhaa. Poliittinen optimismi oli kaikonnut kuin tuhka tuuleen viimeisten tuntien aikana.

    Tanner vastasi tuimasti katseeseen nostaen samalla kätensä pöydälle. Kädet, jotka olivat nyrkkiin puristetut rystyset valkoisina.

    - Saatana noita ryssiä, kehtaavat vielä väittää, että pieni pala Kainuun korvesta on hyvä vaihtokauppa parille satamalle ja koko Laatokan Karjalalle. Ei perkele, nuo koirat pitäisi ampua tästä suoralta kädeltä, niin näkisivät mikä on Suomen kanta asiaan.

    Valtioneuvos Hakkarainen pyrki olemaan sovittelevampi.

    - Väinö kuule, rauhoitu nyt vähän, eikö voitaisi vielä yrittää jotain kompromissia. Että annettaisiin vaikka vain toinen satama, luvataan myös rautaa Kiirunan kaivoksilta sopuhintaan. Kannakseltakin voitaisiin antaa periksi sen verran, että vedettäisiin viiva Koiviston eteläpuolelta Laatokkaan. Terijoen ne ottavat kuitenkin vaikka väkisin ja pieniä parin talon kyliä kaikki muut siellä ovat. Tietysti nuo ulkosaaret ovat ongelma, alkavat pian rajoittaa meidänkin laivaliikennettä ja..

    - Nyt turpa kiinni molemmat, Paasikivi pamautti keskeyttäen miesten selittämisen.

    - Asia on niin, että Suomi ei ole mikään Baltian maa, mikä alkaa suostua mihin vaan. Suomi pitää kiinni itsenäisyydestään, jonka se saavutti, eikä sitä itsenäisyyttä ala naapurimaat kyseenalaistamaan. Kohta mennään tuonne noiden vodkajuoppojen luo leuka pystyssä ja todetaan tosiasiat. Suomi suostuu vain kohtuulliseen rajan oikaisuun Kannaksella, vastaavan arvoista maa-aluetta vastaan muualta.

    Tanner kääntyi takaisin kohti Hakkaraista.

    - Siinäs kuulit, nämä neuvottelut on taputeltu nyt. Tai saneluahan tuo enemmän oli. Se on sota saatana, mikä nyt painaa päälle, jos uskaltavat. Eihän sitä tulevaa koskaan tiedä. Voihan se olla, että neukut ymmärtävät, että ei Suomi-neito ole mikään pikkulikka, mille sanellaan mitä tahansa. Tulkoon idän karhu vain. Selvähän se oikeasti on, että nuo ryssät tulevat. Luulevat olevansa kokonsa takia jotain parempaa. Perkele, katsotaan sitten minkälaisin kynsin ja hampain suomalainen pitää kiinni omastaan. Luulen, että siinä alkaa arojen vinosilmiä vituttamaan.

    Hyvään avautumisvireeseen päässyt Tanner jatkoi isänmaallista paasaustaan lähinnä itsekseen ja pui nyrkkiä seinällä olevalle Stalinin kuvalle. Hakkarainen keskittyi jo pakkaamaan sekalaisia tavaroitaan salkkuun, sillä kohta lähdettäisiin takaisin Suomeen ja vauhdilla mentäisiinkin. Eiväthän neukut sentään neuvottelijoita lahtaisi, jos eivät saisi haluamaansa. Eiväthän?

    Paasikivi katseli rauhallisesti kahta vastakohtaa, tulisieluista Tannerta ja viimeiseen asti korrektia ja puhumalla asiat selvittävää Hakkaraista. Paluu Suomeen tapahtuisi synkissä tunnelmissa – tumma tulisi olemaan marraskuun loppukin, sillä eihän tällaisia neuvotteluja turhaan järjestetä – Neuvostoliitto ottaa haluamansa keinoja kaihtamatta, sellainen oli tuon viiksekkään seinälle ripustetun miehen johtama maa. Asia kerrallaan nyt vain - sähkösanoma Suomeen tilanteesta ja luu vastapuolen kurkkuun vodkan seuraksi. Siinähän sitten oppivat olemaan neuvottelupöydässä meidän kanssamme. Turhaan tänne tultiin, kun neuvottelujen kariutuminen ei ollut kummallekaan osapuolelle mikään yllätys.

    Neuvostoliiton edustajien puhe keskeytyi välittömästi suomalaisten palatessa takahuoneesta. Ryhdikkäästi pöydän ääreen istuttuaan Paasikivi aloitti tulkin välityksellä puhumaan, tarkasteltuaan punaisten tovereiden odottavat ilmeet pöydän toiselta puolelta.

    - Suomen hallituksen antamin valtuuksin totean seuraavaa. Ensinnäkin Suomen valtio ei hyväksy Neuvostoliiton vaatimuksia alueluovutuksista. Toiseksi Suomen valtio vaatii Neuvostoliitolta virallista ja julkista anteeksipyyntöä kohtuuttomista Suomen itsenäisyyttä loukkaavista vaatimuksista.

    Tulkkauksen edistyessä Neuvosoliiton osapuolten ilmeet kääntyivät itsetietoisesta hymystä epäuskon, hämmennyksen ja epätietoisuuden piirteisiin. Olivathan he tottuneet jo Baltian maiden kohdalla helppoihin neuvotteluihin. Juuri kun Stalinin lähin edustaja oli aloittamassa puhumaan, Paasikivi nosti kätensä jatkamisen merkiksi. Neuvottelupallo oli vielä hänen otteessaan, sillä hiljaisuus säilyi.

    Paasikivi siirsi oikean kätensä takin sisäpuolelle povitaskulle ja jatkoi rauhallisella äänensävyllä.

    - Suomen mielipide Neuvostoliiton käytöksestä Baltian maita ja Suomea kohtaan on tämä.

    Hämmästyttävän nopealla liikkeellä Paasikivi iski Kauhavan tehtaalta saadun puukon voimalla pöydällä olevan kartan läpi, tiukasti kiinni pöydän tammipintaan. Tyrmistyneet neuvostoliittolaiset jäivät tuijottamaan puukon kahvaan kaiverrettua Suomi-leijonaa ja kuin sattumalta suoraan Leningradin halkaissutta peilikirkasta terää.

    Sanaakaan lisäämättä Paasikivi nousi ylös ja kääntyi poistuakseen toisten suomalaisten seuratessa välittömästi mukana. Kalpeaksi valahtanut Hakkarainen rikkoi miesten välisen hiljaisuuden vasta myöhemmin junaan noustessa.

    - Sen puukkotempun olisit voinut jättää tekemättä. Tanner sen sijaan purskahti heti perään nauramaan hersyvästi. Tanner oli juuri niitä poliitikkoja, jotka pitivät hyvin tärkeänä dramaattista vaikutelmaa.

    - Voi taivas ja Jumala minkä teit. Oppivathan ryssät olemaan. Toivottavasti saivat sydänkohtauksen joka saatanan ikinen. Eivät ne tuosta uskalla mainita sanaakaan Stalinille, heidäthän ammuttaisiin siltä paikalta, kun eivät laittaneet meille vastaan.


    IV
    20. syyskuuta 1944


    Pääministeri Hackzell puristeli kalpeana vasenta kättään tuolin käsinojaan. Kädessä oli outoja tunnottomuuden aaltoja eikä käden kevyt jumppaaminen vienyt niitä pois. Kaikki ei tuntunut olevan kohdallaan, sillä tuntui kuin joku olisi kuristanut. Hackzell yritti pysyä tyynenä vaikka neuvostoliittolaisten lista aluevaatimuksista vyöryi hänen ylitseen vieden kaiken lopunkin punan hänen valmiiksi valkeilta kasvoiltaan. Olotila oli ahdistavuutta pahimmillaan. Hackzell ei ollut varma oliko fyysinen pahoinvointi pelkästään neuvostoliittolaisten aiheuttamaa. Viimeisten viikkojen aiheuttama stressi oli paljon pahempaa kuin hän oli pystynyt kuvittelemaan. Unta ei ollut saanut kuin katkonaisesti kaiken poliittisen paskan pyöriessä jatkuvasti mielessä ja päivä päivältä olotila oli yhä huonompi. Vain lyhyen aikaa pääministerin raskasta sota-ajan pestiä hoitanut mies ajatteli, että olisi mieluummin ollut rintamalla. Siellä sentään taisteltiin fyysisesti ja oli vain yksi sääntö – tapa tai tule tapetuksi. Täällä painostavan punertavasti sisustetussa neuvotteluhuoneessa käyty sodankäynti oli toista maata. Panoksena ei ollut vain henki vaan kansakunnan olemassaolo. Jos vielä voisi päättää olisin mieluummin kansakoulun opettaja. Hackzell katsahti väsyneesti päättäväisen näköiseen neuvostoliittolaissotilaaseen joka seisoi ovella pistooli vyöllään. Voisikohan tuon pistoolin saada ja teloittaa koko vastapuolen. Mitähän Stalin siihen sanoisi?

    - Onko kaikki kunnossa, Enckell kysyi kuiskaten mahdollisimman huomaamatta Hackzellilta. Ulkoministeri Enckell oli erittäin huolestunut hyvän ystävänsä selvästi sairaasta olotilasta ja mietti pyytävänsä neuvotteluihin taukoa, jota tuskin suotaisiin. Näkihän vastapuoli Suomen neuvottelijoiden olevan selvästi heikoilla niin henkisesti kuin fyysisesti. Ja juuri silloin piti iskeä, kun vastustaja oli heikoimmillaan.

    Hackzell oli juuri vastaamassa, kun tunsi häijyn tiukkuuden tunteen rinnassaan. Se oli jotain uutta, suorastaan hämmästyttävän suurta, mutta kuitenkin jotenkin määrittelemättömän etäistä kipua. Tuntemus oli mielenkiintoinen, sillä jotenkin aika tuntui hidastuvan ja Hackzell kerkisi ajatella seuraavansa oman ruumiinsa kipuja leijaillen kehon ulkopuolella. Mutta eihän ihminen voi irtautua ruumiistaan? Ja minähän olen hengissä? Yhtäkkiä kivun luonne muuttui pistäväksi ja huomattavasti terävämmäksi leviten samalla koko kehon alueelle. Hän tunsi hengityksensä salpautuvan ja huomasi pöydän lakatun pinnan tulevan kumman nopeasti lähemmäksi kasvoja.

    Koko neuvotteluhuone heräsi aivan uuteen eloon Suomen pääministerin rojahtaessa heikosti voihkaisten pöydälle ja vajoten tajuttomuuteen. Suomalaiset yrittivät virvoitella hädissään pääministeriä, kun tilanteen vakavuuden tajunnut Neuvostoliiton sotilaskomentaja ryntäsi huoneesta huutamaan käytävälle päivystävän lääkintähenkilökunnan huoneen suuntaan. Ei kestänyt kaukaakaan, kun valkoisiin pukeutunut, lievästi vodkalle haiseva, lähes kaksimetrinen, kalju, partasuinen tohtori otti tilanteen haltuun ja tietoisuutensa kadottanut, mutta sentään heikosti hengittävä pääministeri siirrettiin lepäämään eri huoneeseen.

    Enckell ei voinut kuin pitkin hampain hyväksyä neuvostoliittolaisten vaatimuksen neuvottelujen välittömästä jatkumisesta. Hänen oli otettava vastuu tässä tilanteessa, eikä hänellä ollut enää suoranaista apumiestä mukana, jonka kanssa yrittää lieventää Suomen menetyksiä. Suomen delegaation muut jäsenet olivat huomattavasti kevyemmillä kannuksilla liikkeellä, minkä tajuaminen ei varsinaisesti keventänyt painoa Enckellin hartioilla, vielä äsken hän oli se, joka sai lähinnä myötäillä pomon näkemyksiä.

    Komentaja Gritsan otti taskustaan puukon ja nousi seisomaan kumartuen kevyesti pöydälle levitetyn kartan päälle. Päättäväisesti Gritsan asetteli puukon terän Suomenlahden rantaviivaan ja alkoi viiltää Suomen Karjalasta palaa pois. Enckell istui hiljaa katsoen raastavaa toimitusta ja yksittäinen kyynel valahti hänen silmäkulmastaan poskelle.

    Karjalan alueen leikeltyään Gritsan kohotti katseensa Enckelliin ja näytti etusormeaan. Enckell ymmärsi että aluevaatimukset eivät olleet vielä tässä. Gritsan vetäisi terävällä liikkeellä Hankoniemen kärjen ja Suomenlahden saaria irti Suomesta ja sanoi jotain Venäjäksi. Tulkki käänsi värittömästi ”ota tai jätä.” Enckell pyyhki kyyneleen poskeltaan ja nyökkäsi syvään. Gritsanin ilme kääntyi pieneen hymyyn ja hän ojensi puukon surumieliselle Suomen ulkoministerille jälleen muutaman sanan sanoen.

    - Terveisiä Suomeen, tulkki totesi kylmästi.

    Asiaan liittymätön kartta.

    11.9.11

    Vika on urheilijassa

    Tässä on nyt itketty reilun viikon verran suomalaisen yleisurheilijan heikkoutta, huonoutta ja huonoa suoriutumista tärkeimmillä hetkillä. Nihkeitä 79 metrisiä kiskovilta kavereilta odotettiin noin kolmoisvoittoa tai ainakin mitalia. Kinnusen toivottiin ja toivottiin pelastavan, mitä pelastettavissa on ja olikos siellä nyt jotain muita, joilla olisi ollut edes teoreettiset mahdollisuudet pisteille. Eihän siellä ollut. Karjalaisenkin kasikolmosesta on jo aikaa vuosi jos toinenkin. Nuorten maailmanennätyksen haltija mies on edelleen. Jos ei joku intoa puhkuva lapsonen ole kuulaa pidemmälle vielä pyöräytellyt.

    Faktahan on se, että nyt on osoiteltu aivan vääriä miehiä sormella. Siellä on johdossa Pihlakoskea, Mäkelää & co, valmentajina kaikenlaisia muita mogausmehun juojia, ja taustalla yhtä sun toista pellehermannia. Ja kyllä he varmasti tekevät sen minkä pystyvät urheilijoiden menestyksen eteen. En tänäkään päivänä tiedä valitsijaa, joka ei mielestään valitsisi parasta mahdollista joukkuetta. Eri asia, jos joukkuetta muokataan rahalla, mutta eipä taida näillä rahaleveyspiireillä tällaista tapahtua. Paitsi jalkapallossa.

    Ja se on eri juttu se, kun Suomessa tuo jalkapallo nyt vain sattuu olemaan vähän hankalaa olosuhteista johtuen. Kohtuullisen turhaa on menestystä toivoa maailman pohjoisimmalle maalle siinä lajissa. Paitsi satunnaisesti naisten puolella.

    Naisten huippu-urheilun perinne nyt muutenkin on sanotaan nyt keskimäärin vaikka 50 vuoden mittainen. Eli suhteessa on aika paljon helpompi menestyä naisten puolella, kun ihmiskoe on aika paljon varhaisemmassa vaiheessa. Tietysti eräässä tuoreessa maailman vanhimmassa yu-maaottelussa nähtiin, että saattaa olla kelkan luisto toistaiseksi aikalailla samanlaisessa nihkeydessä kuin suomalainen mieskeihäänheitto. Sillä ei voi ruotsalaisetkaan kovasti ylpeillä tasollaan.

    Parin sivuhaaran jälkeen takaisin päätielle, paskoihin urheilijoihin. Kaikki kunnia heille, jotka kaikkensa yrittävät ja yrittivät. Harmillisen monta urheilijanalkua on kuitenkin täysin vailla mahdollisuuksia nousta todelliselle huipulle. Vain siksi, että he eivät tiedä, mitä tulisi tehdä. Ja toiseksi siksi, että intohimo puuttuu. Ja siksi, että koulu vie ajan lajitekniikan oppimiselta. Suomalainen peruskoulu valmistaa keskinkertaisuuksia ja siksi kaikenlaisissa pisakokeissa pärjätään. Liikuntaa päästään harjoittamaan se pari tuntia viikossa, jos sitäkään. Tunnithan menevät käytännössä siihen, että jaetaan välineitä, palautetaan välineitä, annetaan ohjeita, kuunnellaan ja ollaan kuuntelematta, odotetaan ja odotetaan sitä Ville-Petteriä vielä vähän aikaa. Ja kas vain itse liikuntaa sen tuplatunnin 1h 30 min aikana tuli yhdelle ihmislapselle ehkä 45 minuuttia. Jos sitäkään.

    Ratkeaako lasten liikuntamäärien ongelma liikuntatuntien määrää lisäämällä? No ei. Se on pisara valtameressä.

    Ongelma ratkeaa sillä, että lapset innostuvat liikkumaan kouluajan ulkopuolella.

    "Eric an I rode everywhere, and spent entire afternoons practicing wheelies. I could ride a wheelie around the block, which was three miles. We'd find all sorts of stuff to jump off of..."

    Ja kuka tuo on? TDF voittaja Landis. Ai niin doupattu sellainen, mutta kaverin kirja sattui nyt vain olemaan tässä käsissä. Ei se douppailu yksinään sinne mäen huipulle vie. Sinne vievät ne tuhannet ja tuhannet merkkaamattomat "harjoittelutunnit" kouluikäisenä. Raastava lajiharjoittelu yksilölajien nykyhuipulle onnistuu vain sellaisilta, joille laji on todellinen elämäntapa. Jo pienestä pitäen.

    Ja miten sitten voidaan innostua?

    Katselin huippu-urheilun muutostyöryhmän projektihuoneen täynnä olevia seiniä viime tiistaina. Kaikkia seiniä. Siellä niitä avaimia oli valtaisa määrä listattuna eri värisiin post-it lappuihin. Ja aika lupaavalta tietyt postaukset näyttivät. Se hieman hymyilytti, että Suunnistusliitto taisi olla ensimmäinen yhden projekteista 100 % saanut liitto. Eikä se ole edes olympialaji. Vaikka tietysti OK:n toimintakertomuksista voi nähdä selvästi, että ylivoimaisesti merkittävin ei-olympialaji se on Suomessa. Ollut jo vuosikymmeniä. Ja se on hieno asia se.

    Ei voittoja


    Osallistuin novellikilpailuun talvella ihan ohimennen kirjoitellen. Teemana oli vaihtoehtohistoria Suomen historian merkittävistä käännekohdista. Kesällä julkaistiin tulokset ja eipä tullut voittoa, kovin vähän yllättäen. Ja siksi tämän voikin julkaista vihdoin vaikka sitten täällä. Kaikenlaista. Kahdeksan lukua, tässä kaksi ensimmäistä. Ei tullut voittoa muuten esi-Jukolasta saati Hollola-rasteilta. Paitsi jälkimmäisistä pokkasin Kiroileva Siili-lakanat. Hip hei.

    Puupallo
    I
    Nykypäivä


    Kustannuspäällikkö Merja Korpinen paiskasi teatraalisesti nipun paperiarkkeja tuppeensahatulle tammipöydälleen. Pöydän toisella puolella istunut pelokas nelikymppinen kirjailijanalku tuijotti posket punaisena Korpisen palavia silmiä.

    - Mitä sinä oikein kuvittelet? Ensin myöhästyt käsikirjoituspäivästä viikon, sitten toisen ja lopulta tuot silkkaa roskaa silmilleni. Mitä ihmettä? Suomen historian vaihtoehtoisia käännekohtia? Ne on niin koluttu! Ei ketään kiinnosta lukea, että Suomi jäikin Ruotsin vallan alle, kun sisukkaat Suomen soturit ajoivat venäläiset ahtaalle kuin Napoleon konsanaan. Napoleon hävisi lopulta, tiedät kyllä! Suomi myöskin itsenäistyi, eikä jäänyt Neuvostoliiton osaksi. Sitäkin on ihan riittävästi mietitty. Ja ei, se ei ole populaarista enää. Kaikki on jo luettu, kaikki on jo kirjoitettu, kaikki on jo myyty!

    Korpinen pusersi tuohtuneena pöydällä olevaa etäisesti nallea muistuttavaa karvapalloa käsissään, kunnes huomasi sen sisällä olleiden herneiden ropisevan pöydälle ja lattialle. Vihoissaan nainen paiskasi rikkoutuneen stressilelun nurkassa seisovan jukkapalmun juurella lojuvaan roskakoriin ja jatkoi paasaustaan. Hyllyllä oleva metronomi naksutti rasittavasti kaksi kertaa sekunnissa kuin korostaakseen Korpisen aggressiivista avautumista.

    - Ei kukaan halua lukea Suomesta yhtenä Itä-Euroopan roskavaltiona muiden joukossa. Kirjan pitää myydä, MYYDÄ! Me sovimme, että kirjasi käsittelee Suomen historiaa, sotia, sen piti olla dramaattinen kuvaus yhden suvun liitoksista Suomen kohtalonhetkiin. Ja mitä sinä olet tehnyt – kirjoittanut silkkaa spekulatiivista sontaa. Mene nyt ja menekin vauhdilla. Keksi jotain uutta! Ylihuomenna käsikirjoitus pitää olla valmis tai olet kohta työtön kirjailija. Kirjoita mitä kirjoitat, mutta historiasta. Ei mitään utopistisia kuvitelmia. Ja kirjoita naisista! Ei kukaan nainen halua lukea vain miehistä!

    Kirjailija poistui leuka rinnassa nopeasti huoneesta paiskaten mielenosoituksellisesti oven perässään kiinni. Mitä se Korpinen oikein räyhäsi, vaihtoehtohistoriahan on mielenkiintoista, toki hieman kulunutta. Ongelma vain oli se, että Korpinen ei ymmärtänyt kuin rahan päälle, sen mikä myy ja mikä ei. Ja toisaalta vaikea se oli muutakaan kirjaprojektia tehdä kuin sellaista, mistä saisi leipää pöytään ja mahdollisesti leivän päälle juustoa tai makkaraa, voitahan voisi hakea ilmaiseksi vaikka Venäjältä. Vai miten päin se meni? Tulihan niitä muutenkin tarpeeksi, toki ei oman palkan ansiosta. Mutta että naisistakin pitäisi runoja rustata? Mistä hitosta naisia saisi mukaan kuvioihin, kun ei niitä vain yksinkertaisesti ole ollut merkittävästi politiikassa mukana ennen Halosta ja kumppaneita. Metronomin naksutus jatkui kirjailijan pään sisällä päänsärkyä oireillen.

    Kallion Rinnetielle työhuoneyksiöönsä illalla päästessään kirjailija ei jaksanut enää huolehtia tylsästä aiheesta. Olihan ajatustoimintaa virkistänyt ja samalla metronomin tahtia hidastanut matkan varrella juotu tuoppi jos toinenkin. Las Vegasissa oli ollut kokonainen bussilastillinen terästyöläisiä Kiirunan rautakaivokselta. Ruotsinlaivalle olivat menossa Lauri Tähkää kuuntelemaan. Sehän oli hienoa se – bussissa varmaan yli tuhat kilometriä Helsinkiin ja sieltä sitten laivalla käymään Ruotsiin. Ja tietysti vahvassa humalassa koko matka. No näkeepähän siinä matkan varrella Suomea laidasta laitaan, jos vain katsoisi ikkunasta ulos. Taitaa olla turha toivo sillä mainareiden huomio kohdistunee enemmän bussin televisiosta pyörivään Pulkkis-maratoniin.

    Mutta niin, kirjoitetaan sitten historiasta, vaikka voisihan tässä alkaa perunajauhokirjeitä kasailemaan Korpiselle. Kirjailija piti humalatilasta huolimatta jälkimmäistä ajatusta varsin mauttomana, olihan kyseessä sentään liiankin tuttu henkilö. Suutari pysyköön lestissään. Kirjailija asetteli hyllyltä Iittalan viinilasin, kuuden ja puolen euron viinipullon sekä patonginpalan pöydälle riviin ja rupesi kirjoitustalkoisiin.

    II
    23.4.2010


    Katselin helikopterista alla levittäytyvää metsäistä maisemaa. Suomi eli tuosta vihreästä sävystä, oli elänyt jo satoja vuosia. Eli se totta vie maastakin, siitä mitä oli puiden alla. Tai no eipä kyllä juuri ollut puita siellä missä valtavat avolouhokset olivat. Toisaalta Suomessa metsiä riitti monista kaivoksista huolimatta. Paperintuotanto väheni hiljalleen 2000-luvun vaihteen huippuvuosien jälkeen. Oi niitä aikoja jolloin Jämsänkosken tehtaan uusi paperikone suolsi maailmanennätystahtiin paperia. Nyt kuitenkin yksi kerrallaan tehtaita ajettiin alas ja tuotantoa siirrettiin sinne missä vielä kysyntä kasvoi, itään. Eri asia oli esimerkiksi Kiirunan rautakaivoksen ja Kainuun uraanilouhosten suhteen. Arvometallien kysyntä oli ennätyssuurta juuri nyt ja tuo maailman suurin rautamalmin tuottaja oli Suomen valtion tärkeimpiä yksittäisiä tulonlähteitä, siinä missä Nokia. Kiirunan tuotantojohtajan kanssa saunoessani eilen ei muusta puhuttakaan kuin teräksenhohtoisesta loistavasta tulevaisuudesta.

    Kuulokkeiden läpi kuuluvan tasaisen säksätyksen katkaisi lentäjän ääni. ”Herra ulkoministeri, laskeudumme viiden minuutin kuluttua.” ”Selvä, Mikko, muistathan,että ei sinun tarvitse herroitella minua”, vastasin jälleen hieman ärsyyntyneenä samalla punaista stressipalloa puristellen ja toisella kädellä irstasta tekstiviestiä kirjoitellen. En ollut tottunut herroitteluun, vaikka olin ollut ulkoministerinä jo monta vuotta. Ehkä siinä oli syynsä, olinhan kasvanut maalla, jossa herroittelua oleellisempaa oli käytännön asiat – työtä tekemällä näytettiin kuka on kuka. Ja toisaalta Mikko oli vakiokuljettajani ja lentäjäni, ollut jo vuosikymmenen. ”Kyllä herra”, Mikko sanoi kääntyen katsomaan minuun virnistäen lentäjänlasiensa takaa.

    Siirsin katkenneet ajatukseni edessä oleviin hektisyyttä huokuviin tunteihin. Kohta tapaisin ex-presidentti Tammisen, joka oli vaatimalla vaatinut kahdenkeskistä tapaamista, ennen kuin menisin nuiva ilme naamallani tapaamaan Ruotsin Jyväskylään juuri saapunutta delegaatiota. Piru vie niitä ruotsalaisia, jäi hyvä neljän päivän kevätloma Kebnekaisen rinteillä kesken heti toisena päivänä. Miksei se Vanhanen voinut ottaa vastaan niitä kuninkaan lähettejä? Ai niin, sehän oli tämän viikonlopun jossain salaisella lemmenlomalla jonkun uuden nettideitin kanssa. Tietäisivätpä vaan kansalaiset millainen mies tätä hallitusta johtaa. Ja mikäpä minä olen kommentoimaan, kun itse olin samoissa puuhissa.

    Tammista en pitänyt poliitikkona juuri minään. Hän voitti presidentinvaaleissa Ahtisaaren juuri ja juuri, vaikka varmaan jokainen kansalainen tiesi, että tuo suomenruotsalainen paini poliitikkona aivan eri sarjassa kuin Ahtisaari. Ahtisaari oli kansainvälisissä piireissä arvostettu huippuasiantuntija ja Tamminen taas... no ei oikeastaan mitään muuta kuin suomenruotsalainen supliikkimiehen mainetta kantava kultapoika. Vaalit hän vei lähinnä tuurilla, kun Keskusta ja Kokoomus kääntyivät yllättäen toiselle kierrokselle päässeen Ruotsalaisen Kansanpuolueen puheenjohtaja Tammisen taakse ja jättivät demarit nuolemaan näppejään. Siinä samalla tietysti hallitusrintama repeili kuin vanha eduskuntatalo vuonna 1945 ja koko maa oli hetkellisesti lamaantunut yllättävästä tilanteesta. Ruotsinkieliset olivat maassa reilussa vähemmistöasemassa, vaikka heitä noin miljoonan tallustelijan verran tässä reilun seitsemän miljoonan asukkaan maassa olikin. Niitä kun oli muuttanut työn perässä sotien jälkeen tänne rakkaaseen itänaapuriin.

    Onneksi Tammisen valinnan aikaan ympäri Eurooppaa vaivannut taantuma ei juuri Suomea haitannut. Rahapuskureita oli luotu tällaisia yllättäviä taloudellisia käänteitä varten. Siitä kiitos kuului tietysti Kekkoselle, joka viimeisinä vuosinaan toimi vahvasti valtionyhtiöiden toimintaa ohjaillen. Valtavista kaivosyhtiöiden voitoista käännettiin rahavirtoja onnistuneesti kansainvälisiin yrityssijoituksiin pelkän kotimaan sosiaalietuuksien parantamisen sijaan ja lopulta Suomi olikin sijoitusyhtiöidensä kautta niin Microsoftin, General Electricsin, British Petroleumin kuin monen muunkin huipputuottavan yrityksen omistajistossa. Tammisen kausi oli siinä mielessä poikkeus, että se ääliö halusi puuttua kaikkiin kauppoihin ja vaatimalla vaati, että Ruotsia tuettaisiin ja Suomi alkaisi integroitua muun Euroopan lailla. Ihan kuin se maanviljelyvaltio ei pärjäisi omillaan, varsinkin kun Ruotsi liittyi Euroopan Unioniin ja sai sieltä sopivasti kavereita mukaan leikkimään maataloustuilla. Suomi pärjäsi omillaan ja tulisi pärjäämään.

    Alla levittäytyvä Suomen pääkaupunki näytti hienolta iltaauringon säteissä, vaikka harju peittikin ydinkeskustan varjoonsa. Kaupunki näytti olevan täynnä elämää, sillä oli alkukesän ensimmäisiä hellepäiviä, eikä viilenevä ilta ollut vielä ajanut ihmisiä terasseilta kotiin. Ja toisaalta olihan festarikauden aloittava Harjurock meneillään. Lentäjä kaarsi pehmeästi Jyväsjärven päälle ja aloitti laskeutumisen Lutakon eteläkärjessä sijaitsevan, Heikki Koivulan suunnitteleman graniittia huokuvan eduskuntatalon katolle.

    ”Kiitos”, kerkisin huikata mikrofoniin ennen kuin oven avanneet kädet lähes riuhtaisivat minut katolle ja kuljettivat määrätietoisesti kohti sisäänkäyntiä. Olin jo tottunut Suojelupoliisin ripeään jämäkkyyteen, mutta tällä kertaa otteissa tuntui olevan lievää huolestuneen oloista kiiruhtamista. Ilmeisesti lennon aikana oli jo kerinnyt tieto ruotsalaisten aikeista levitä liian monelle. Turhaa stressiä kaikki.

    Pitäisihän näidenkin ymmärtää, että kyllä ruotsalaiset saavat ihan rauhassa odottaa ja pureskella kynsinauhojaan. Kynnethän niiltä jo loppuivat jo pari vuotta sitten, kun päätimme edelleen olla liittymättä Euroopan rahaliittoon. Ja luoja tietää, että se oli hieno päätös, ottaen huomioon meneillään olevan maailman talouskriisin ja euron uskomattoman heikentymisen myös markkaan nähden. Suomen vientiin ei markan muutokset juuri koske, sillä malmikauppa käydään dollareissa. Suomi kyllä porskuttaa – vahvoilla sisämarkkinoillaan ja monipuolisella viennillään. On hyvä olla raaka-ainetuottaja ja samalla huippuelektroniikan kehittäjä.

    Hetken vielä kerkisin pohdiskella ensi viikon Kiinan kierrosta ja Johannan kiimaista tekstiviestiä ennen kuin saavuimme työhuoneeni tammioville, jotka odottivat kutsuvasti avoinna. Varsin vastenmielinen tunne oli silti läsnä, kuten aina hurri-Tammista tavatessa. Hän kuvitteli olevansa aurinkokuningas siinä missä Juhani Tamminenkin. Yhtä tyhjänpäiväisiä olivat molempien teot. Toinen oli yhden kauden varsin saamattomana presidenttinä, toinen parhaimmillaan Ranskan umpisurkean jääkiekkomaajoukkueen valmentaja. Jääkiekko-Tamilla oli tapana käyttää kolmea prinsiippiä kaikissa puheissaan. Sama kolmen kohdan listojen esittäminen ikävä kyllä päti niin hurriin kuin nykyiseen valtiovarainministeriin Alexander Stubbiin. Tästä kolmikosta Stubb onneksi sentään oli se, joka usein sai jossain määrin järkevää sisältöä viesteihinsä. Ei vain itsestäänselvyyksiä ja järjettömyyksiä.

    Ovet sulkeutuivat takanani ja katsoin ahdistuneesti pyylevää herraa, joka istui työtuolillani kuin ärsyttääkseen. Jalkoja Tamminen ei sentään ollut nostanut pöydälleni, todennäköisesti siksi, että ne eivät enää nousseet. Varmaan mikään niistä kolmesta. Pudotin kännykkäni Presidentti Tammisen lyödessä, jostain käteensä ilmestyneen puukon tammiseen työpöytääni, ilmekään värähtämättä.

    ”Tämä kuuluisi oikealle poliitikolle”, Tamminen totesi lakonisesti. Mietin hetken ennen kuin vastaisin, eihän tuo turjake tajunnut oikeasti mitään nykypäivän hallinnan teorioista, kansainvälisen politiikan tutkimuksesta tai integraation käsitteestä. Eniten huoletti se, että pöytääni tuli ikävä jälki. No saavatpa poliittiset jälkipolvet taas lisää ihmeteltävää.

    Lopulta päätin vain nyökätä nostettuani tekstiviestiä piippaavan puhelimen lattialta, sillä minulla ei ollut mitään sanottavaa tuolle turjakkeelle. Hittoako se tavaroitani sorkkii, oikeastaan teki mieli heittää pummi ulos asiattoman käytöksen vuoksi. Eihän tuo yli 80-vuotias turhankin vireä ex-presidentti miten tahansa voi nykyisiä ministereitä kohtaan käyttäytyä. Tamminen päästi hetken tuijotustani tutkailtuaan otteen puukosta turhautuneena ja käänsi katseensa seinällä olevaan Paasikiven kuvaan. Itse keskityin jo tekstiviestin kirjoittamiseen.

    ”Minulla on sinulle ilmoitusluonteinen asia”, Tamminen totesi rauhallisella äänellään. ”Kohta sinä kerrot ruotsalaisille, että hallitus suhtautuu positiivisesti maa-alueiden vaihtoihin Kiirunan seudulla. Tiedäthän, että Suomi sai vääryydellä nuo maat, kiristyksellä ja pakottamisella. Ne ovat historiallisesti kuuluneet Ruotsiin ja näin tulisi olla nytkin.”

    Pureskelin hurrin paasausta samalla, kun en eleelläkään antanut ilmi pientä yllättyneisyyttäni Tammisen purkausta kohtaan. Millähän vuosisadalla herra ex-presidentti eli? Ymmärtäisin kyllä tuollaisen ajattelun, jos en ymmärtäisi mitään nykymaailmasta. Historiasta huolimatta Länsi-Lappihan oli lähes pelkästään suomalaisten ja saamelaisten asuttama. Meän murre, saame ja ihan ymmärrettävä suomi olivat laajan Lapinmaan valtakielet, ruotsia Suomessa puhuivat lähinnä töiden perässä 60-luvulla Suomen kaivoksille ja malmijalostamoille muuttaneet ruotsalaiset. Käytännössä kaikki maahanmuuttajat osasivat jo kohtuullisesti suomea, sillä vuoden 1963 kielilaki vaati kielikursseilla käyntiä, jos ei kieltä muuten taitanut. Johan 1800-luvulla ruotsin asema laitettiin kolmannelle sijalle, kun suomesta tehtiin maan virallinen hallintokieli ja saamen opetus tuotiin myös etelän kouluihin. Nähtiinhän se jotenkin mystisenä kielenä ja tärkeänä kulttuuriperinnön osana. Olihan Suomen pinta-alasta yli puolet saamelaisten perinteistä aluetta.

    ”Kuules nyt, muistathan miten kävi omalla presidenttikaudellasi, kun yritit ajaa liikaa ruotsalaisten asioita. Ei siitä mitään tullut. Yritykset kauhistuivat ajamaasi Ruotsia nuolevaa ulkopolitiikkaa. Onneksi et sentään päättänyt talousasioista. Silloin vasta heikosti olisi mennyt. Kyllä ruotsalaiset ovat pärjänneet aivan mainiosti jo kaksisataa vuotta ilman Lapin luonnonvaroja. Ja saavat pärjätä jatkossa. Elämä jatkuu sielläkin.”

    Tamminen pysyi hiljaa ja selvästi jäi poikkeuksellisesti sanattomaksi. Päätin jatkaa suolausta samalla, kun näpytin puutarhan kunnossapitoa käsittelevän tekstiviestin. Samassa tajusin, että olen varsin hyvä asioiden moniajossa, toisin kuin Applen iPhone.

    ”Lukeneena miehenä tiedät varmasti mikä on Suomen asema. Suomen tarinahan on kuin John Irvingin kirjoista. Kirjoissa on aina mukana karhu, kuten on kaikessa Suomen ulkopolitiikassa. Aina. Ja miten luulet tuon karhun käyttäytyvän, jos Suomi alkaa vaikeuttaa Pietarin alueen teräksensaantia siirtämällä terästeollisuuden yhden rajan kauemmaksi. Karhu ei varmasti tykkää siitä, vaan puraisee Suomi-neidon persettä varoitukseksi nuoltuaan ensin pallejansa hetken aikaa. Niin se tekee ja on tehnyt ennenkin, hyvä että saatiin edes Petsamon alue pidettyä sodissa. Nyt voit lähteä Torikahvion terassille muiden eläkeläisten pariin, vastaanotto on päättynyt.”

    Presidentti nousi mitään sanomatta ja painui ovesta ulos. En ollut koskaan ymmärtänyt Tammista, jolla oli kaikenlaisia päähänpistoja. Ehkä tämä kuului samaan dementoituvan miehen komediasarjaan. Sekaisin se on koko vanhuudenhöperö mies. Tökkäsin puukkoa ja katselin sen hidastuvaa värähtelyä. Siitä sainkin hienon idean.