Kerron nyt mikä erottaa huippu-urheilijan ja harrastajan, ota ote penkistä ja koita olla pyörtymättä. Mikäli on verenpaineongelmia niin syö salmiakkia tai vastaavasti beceliä.
Tässä se nyt tulee:
Huippu-urheilijalle urheilulaji on elämäntapa.
Urheilun harrastajalle laji on vain harrastus, vain yksi osa elämää.
Syksyn ja talven aikana olen kysellyt erinäiseltä joukolta ihmisiä, mikä on huippu-urheilua? Otos alle 100, mutta yli 20. Yhteistä käytännössä kaikille vastauksille on se, että huippu-urheilu on
- Jokapäiväistä sitoutumista vaativaa
- Kansainväliselle huipulle tähtäävää (mutta ihan kaikki eivät mahdu sinne!)
- Käytännössä Ammattilaisuutta
- Lajiriippuvaista erityislahjakkuutta vaativaa
Harjoituspaikkakin kyseenalaistaa tekemistäsi
Sitten pari näkökulmaa aiheeseen. Huippu-urheilun muutosryhmän vapaaseen käyttöön tietty..
1) Lajin kansainvälisyys ei tee lajin parhaista huippu-urheilijoita vaan se, mitä parhaat tekevät. Jos parhaat sitoutuvat ehdottomasti kehittymään lajissaan, ovat he huippu-urheilijoita, lajista riippumatta. Juuri näihin ehdoitta sitoutuviin pitää iskeä kiinni ja tukea heidän tietään. Lajin on oltava intohimo, koko elämä. (minä olin hölmö panin peliin koko elämän..) Suomessa ei ole esimerkiksi yleisurheilussa mukana enää harrastavaa massaa, joista muutama olisi näitä "hulluja" Julma-Juhia ja vastaavia. Tuetaan lähtökohtaisesti lajeja (ja niiden huippuja), jotka ovat "hot" nuorison keskuudessa juuri nyt - sieltä saadaan huippumenestys. Jos halutaan huippumenestystä tulevaisuudessa jossain vanhojen partojen "perinnelajissa", pitää muutos aloittaa yhteiskunnallisista instituutioista - mm. koulujen opetussuunnitelmien muokkaamisesta kaikenlaisen liikunnan lisäämiseksi.
2) Yksi Suomen huippu-urheilun ongelmista on se, että ihmiset ovat liian koulutettuja - he tietävät, että on "helpompiakin" keinoja hankkia elantoa, kuin jossain määrin askeettinen tie urheilun huipulle. Huipulle pääseminenkään ei ole takuu rahoille pääsemisestä. Yhtä mahdollisesti rikastuvaa maailmanmestaria kohti on satoja elannostaan pelkästä toimeentulosta taistelevia huippu-urheilijoita. Normaali työmarkkinamaailma on paljon tasa-arvoisempi! Tästä syystä lajiliiton/OK:n/OPM:n on tuettava kaikkia huipulle OIKEASTI yrittäviä. Urheilijan on näytettävä sitoutuneisuutensa jo ennen mitaleille pääsyä. Jos kerran valtio haluaa urheilijan kisaedustajakseen, on valtion tuettava myös tietä kisoihin. Ei vasta kisojen jälkeen -> valmentaja apurahoja, nuorten apurahoja ja pieniä apurahoja lisää ja näiden saajille vaatimus sitoutumisesta. Keppi & porkkana toimii henkilöille, jotka haluavat urheilusta elämäntavan!
3) Huipulle ei nykyajan "valtalajeissa" pääse, jos ei aloita matkaa jo nuorena, todella nuorena, yrittäjiä nimittäin riittää. Pienissä lajeissa kilpailua on vähemmän, mutta kärki on silti kova. On tuuria, että asuu lapsena paikkakunnalla, jossa eksyy itselleen sopivimman lajin pariin - olosuhteita tiettyihin lajeihin ei ole tarjolla kaikkialla! Ja kaikki eivät todellakaan halua urheilla, vaikka olisivat superlahjakkuuksia.
Monet tekevät jotain muuta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti