Juhlat kisan jälkeen jatkaivat perinteen mukaan suomalaisten osalta Valmetin Uudenvuoden vastaanotolla, joista pääsin Lindani kanssa pujahtamaan hotelliimme aamuyön ensitunteina, mutta eihän yö brasiliattaren kanssa siihen päättynyt, ei, ei, ei sinne päinkään. Ja kerrankos sitä saa Uutta Vuotta Sao Paulossa vastaanottaa aidossa seurassa! Aamulla kömpiessäni jälkikilpailujen kisabussiin Lindan kanssa, koko mexikolaisten joukko riemuitsi nähdessään yön uuvuttaman olemukseni. Ilmoittivat järjestävänsä Juhalle oikein kunnon kyydin päivän kolmosella. Lindaa ihan itketti, kun tunsi imaisseensa pohjanpojasta kaiken puhdin. Lohdutin Lindaa suukolla ja toteamuksella, että lemmellä ne laivatkin seilaavat parhaiten eikä kisaa ole vielä hävitty! Nukahdin tunnin katsomon varjossa ja sitten pikkuverryttelyllä matkaan. Mexicon miehet pistivät edellisyön kilpailusta kankeat jalkansa tositöihin, minä yritin pinnistellä perässä! Ja niin vain kävi,että kierros kierrokselta homma luisti kohdaltani keveämmin ja keveämmin. Yön herkkyys oli edelleen jäsenissäni! Puolitoista kierrosta ennen maalia jalkani löivät päälle Säkkijärven polkan; muut oli lyöty. Voitin puolen suoran mitan eikä aikakaan ollut hullumpi, sekunti päälle 8 minuutin. Frank Shorter riensi nauraen virnuilemaan mexikaanoille, että kyllä hänen ja muidenkin on hyvä ottaa mallia Juhalta ensi vuonna siitä, miten Brasiliassa tulee jälkikilpailuihin valmistautua. Oikeilla mausteilla a´la brasiliaana!
Julma on julma.
Eipä siinä. Siihen sitten reilu 200 km viikkoon ja vielä isolla pensselillä, mutta jatkuvasti sekuntikellon tarkkuudella. Tuo on jo melkoista elämästä nauttimista. Kuinka moni valkoinen mies enää tekee samaa?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti