Urheilukilpailujen pääperiaatteina toimii yhdenvertaisuus ja tasa-arvo - kaikilla tulee olla mahdollisuus käyttää samoja välineitä ja tiukalla sääntelyllä myös vaikutetaan valmistautumiseen, tiettyjä asioita suorituksen parantamiseksi ei saa tehdä, doping on kielletty niin eettisistä syistä kuin siksi, että urheilijoiden terveyttä halutaan näennäisesti suojella. Urheilukentillä vallitsee silti epätasa-arvo, sillä eri ihmisrotujen välillä vallitsee erilaisuutta myös liikuntafysiologian piirissä, toiset ovat "lahjakkaampia" hyppäämään, toiset ovat kestävämpiä ja niin edelleen. On eria asia, ovatko nämä erot oikeasti fysiologisia vai ihmisten päässä syntyneitä rotuun, heimoon tai vastaavaan liitettyjä oletusarvoja. Ihmisistä tulee nopeita, kun kaikki ajattelevat, että noiden täytyy olla todella nopeita.
Sitten itse asiaan. Urheilumaailmasta löytyy paljon esimerkkejä, jolloin tiettyjä urheilijoita on syrjitty ihonvärinsä vuoksi, mutta lopulta heidät on hyväksytty, kun he ovat osoittaneet olevansa jopa parempia urheilijoita riippumatta ihonväristä. He ovat osoittaneet, että myös musta mies osaa pelata jääkiekkoa tai kiinalainen koripalloa. Esimerkiksi Yao Ming nousi yhdeksi Yhdysvaltain koripallon ammattilaisliigan NBA:n suurimmista tähdistä nimenomaan eksoottisuutensa kautta. Katsokaa keltainen mies tekee korin! Se oli täysin uutta ja poikkeuksellista lähinnä mustien miesten hallitsemassa koripallossa, lyhyiksi ajateltujen kiinalaisten keskuudesta tuli yli kaksimetrinen huippukoripalloilija Yhdysvaltoihin.
Samanlainen ilmiö toistuu urheilussa kerrasta toiseen. Milloin ihmiset kerääntyivät katsomaan kylmästä pohjoisesta saapuvaa suomalaista suurjuoksijaa Paavo Nurmea pitkin Yhdysvaltain stadioneja ja maanteitä, milloin Abebe Bikila voitti paljain jaloin maratonin olympiakultaa ja loi ihmisten mieliin hyväksyttävän kuvan afrikkalaisista kilpakentillä, tasavertaisina taistelijoina valkoisten juoksijoiden kanssa. Ja miten kävikään, nykyaikana kummastellaan, jos joku valkoihoinen pystyy pärjäämään tummille. Pitkät juoksumatkat ovat mustaihoisten hallitsemia ja valkoisia pidetään lähinnä epätoivoisina rimpuilijoina. Ja jos joku valkoinen sattuu pärjäämään nousee hänen statuksensa yhtäkkiä taivaisiin - wow, a white man can run. Ihminen kuuluukin yhtäkkiä ryhmään, johon hänen ei pitäisi kuulua.
Kansallisella tasolla Suomessa rajoitetaan maahanmuuttajien osallistumista SM-kilpailuihin. Yleisurheilussa edustusoikeuden saa, kunhan on asunut riittävän pitkään tietyllä paikkakunnalla vakituisesti. Juoksijoita ei voida siten vain lennättää Suomeen, antaa seuran verkkareita ja laittaa numerolappu rintaan. Juoksija pitää ensin sopeuttaa yhteiskuntaan ja hänestä on tehtävä edustuskelpoinen. Koska hän on muualta. Ja sitten, kun juoksija saa edustuskelpoisuuden, palvotaan voittajaa suurena sankarina ja lähetetään parin vuoden jälkeen edustamaan Suomea olympialaisiin tasavertaisena joukkueen jäsenenä, mitalitoivona, onhan hän juoksurodun edustaja.
Myös talviolympialaisia on ollut ilo katsoa. Kenialainen hiihtäjä Philip Boit oli hurja näky 1998 Naganossa. Eksotiikkaa ladulla katsojille, myös afrikkalaiset voivat osallistua hiihtokilpailuihin. Osalle tuli kuitenkin ehkä mieleen se tosiasia, että nyt kaverista tehdään pelle. Ammattilaishiihtäjien rinnalla Boitin eteneminen oli kuin yön ja päivän ero. Ja kun kyse on hiihtokilpailusta, niin millä perusteella laduille pitää tuoda Afrikasta suomalaisen yläastetytön tasoinen hiihtäjä. No tietysti siksi, että se on niin jännittävää, erilaista, saada musta mies ladulle lykkimään. Olympialaisissa on pinnallisesti kyse tasa-arvon edistämisestä - annetaan afrikkalaisillekin mahdollisuus. Yleisön silmille tämä tietysti näyttää hienolta, edistetään upeasti maailman tasa-arvoa. Mutta mitä olikaan oikeasti taustalla? Todellisuudessa Boitin hiihtouran rahoitti eräs kohtuullisen kokoinen urheiluvälinevalmistaja Nike ja mukaan tulivat hiihtovälineitä tarjoamaan suomalaiset Exel ja Peltonen. Tarkoitus tietysti oli saada näkyvyyttä poikkeuksellisen ilmiön myötä ja lisätä omaa myyntiä. Erilaisuus on hyvä pelimerkki.
Teksti suoraan tänään aamulla multiculturalism in societies -kurssin kulttuurinen välimatka ja pelon politiikka -teemakeskusteluun kirjoittamani pätkä. Ei muuta.com.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti