Ei voittoja

Osallistuin novellikilpailuun talvella ihan ohimennen kirjoitellen. Teemana oli vaihtoehtohistoria Suomen historian merkittävistä käännekohdista. Kesällä julkaistiin tulokset ja eipä tullut voittoa, kovin vähän yllättäen. Ja siksi tämän voikin julkaista vihdoin vaikka sitten täällä. Kaikenlaista. Kahdeksan lukua, tässä kaksi ensimmäistä. Ei tullut voittoa muuten esi-Jukolasta saati Hollola-rasteilta. Paitsi jälkimmäisistä pokkasin Kiroileva Siili-lakanat. Hip hei.

Puupallo

I

Nykypäivä

Kustannuspäällikkö Merja Korpinen paiskasi teatraalisesti nipun paperiarkkeja tuppeensahatulle tammipöydälleen. Pöydän toisella puolella istunut pelokas nelikymppinen kirjailijanalku tuijotti posket punaisena Korpisen palavia silmiä.

- Mitä sinä oikein kuvittelet? Ensin myöhästyt käsikirjoituspäivästä viikon, sitten toisen ja lopulta tuot silkkaa roskaa silmilleni. Mitä ihmettä? Suomen historian vaihtoehtoisia käännekohtia? Ne on niin koluttu! Ei ketään kiinnosta lukea, että Suomi jäikin Ruotsin vallan alle, kun sisukkaat Suomen soturit ajoivat venäläiset ahtaalle kuin Napoleon konsanaan. Napoleon hävisi lopulta, tiedät kyllä! Suomi myöskin itsenäistyi, eikä jäänyt Neuvostoliiton osaksi. Sitäkin on ihan riittävästi mietitty. Ja ei, se ei ole populaarista enää. Kaikki on jo luettu, kaikki on jo kirjoitettu, kaikki on jo myyty!

Korpinen pusersi tuohtuneena pöydällä olevaa etäisesti nallea muistuttavaa karvapalloa käsissään, kunnes huomasi sen sisällä olleiden herneiden ropisevan pöydälle ja lattialle. Vihoissaan nainen paiskasi rikkoutuneen stressilelun nurkassa seisovan jukkapalmun juurella lojuvaan roskakoriin ja jatkoi paasaustaan. Hyllyllä oleva metronomi naksutti rasittavasti kaksi kertaa sekunnissa kuin korostaakseen Korpisen aggressiivista avautumista.

- Ei kukaan halua lukea Suomesta yhtenä Itä-Euroopan roskavaltiona muiden joukossa. Kirjan pitää myydä, MYYDÄ! Me sovimme, että kirjasi käsittelee Suomen historiaa, sotia, sen piti olla dramaattinen kuvaus yhden suvun liitoksista Suomen kohtalonhetkiin. Ja mitä sinä olet tehnyt – kirjoittanut silkkaa spekulatiivista sontaa. Mene nyt ja menekin vauhdilla. Keksi jotain uutta! Ylihuomenna käsikirjoitus pitää olla valmis tai olet kohta työtön kirjailija. Kirjoita mitä kirjoitat, mutta historiasta. Ei mitään utopistisia kuvitelmia. Ja kirjoita naisista! Ei kukaan nainen halua lukea vain miehistä!

Kirjailija poistui leuka rinnassa nopeasti huoneesta paiskaten mielenosoituksellisesti oven perässään kiinni. Mitä se Korpinen oikein räyhäsi, vaihtoehtohistoriahan on mielenkiintoista, toki hieman kulunutta. Ongelma vain oli se, että Korpinen ei ymmärtänyt kuin rahan päälle, sen mikä myy ja mikä ei. Ja toisaalta vaikea se oli muutakaan kirjaprojektia tehdä kuin sellaista, mistä saisi leipää pöytään ja mahdollisesti leivän päälle juustoa tai makkaraa, voitahan voisi hakea ilmaiseksi vaikka Venäjältä. Vai miten päin se meni? Tulihan niitä muutenkin tarpeeksi, toki ei oman palkan ansiosta. Mutta että naisistakin pitäisi runoja rustata? Mistä hitosta naisia saisi mukaan kuvioihin, kun ei niitä vain yksinkertaisesti ole ollut merkittävästi politiikassa mukana ennen Halosta ja kumppaneita. Metronomin naksutus jatkui kirjailijan pään sisällä päänsärkyä oireillen.

Kallion Rinnetielle työhuoneyksiöönsä illalla päästessään kirjailija ei jaksanut enää huolehtia tylsästä aiheesta. Olihan ajatustoimintaa virkistänyt ja samalla metronomin tahtia hidastanut matkan varrella juotu tuoppi jos toinenkin. Las Vegasissa oli ollut kokonainen bussilastillinen terästyöläisiä Kiirunan rautakaivokselta. Ruotsinlaivalle olivat menossa Lauri Tähkää kuuntelemaan. Sehän oli hienoa se – bussissa varmaan yli tuhat kilometriä Helsinkiin ja sieltä sitten laivalla käymään Ruotsiin. Ja tietysti vahvassa humalassa koko matka. No näkeepähän siinä matkan varrella Suomea laidasta laitaan, jos vain katsoisi ikkunasta ulos. Taitaa olla turha toivo sillä mainareiden huomio kohdistunee enemmän bussin televisiosta pyörivään Pulkkis-maratoniin.

Mutta niin, kirjoitetaan sitten historiasta, vaikka voisihan tässä alkaa perunajauhokirjeitä kasailemaan Korpiselle. Kirjailija piti humalatilasta huolimatta jälkimmäistä ajatusta varsin mauttomana, olihan kyseessä sentään liiankin tuttu henkilö. Suutari pysyköön lestissään. Kirjailija asetteli hyllyltä Iittalan viinilasin, kuuden ja puolen euron viinipullon sekä patonginpalan pöydälle riviin ja rupesi kirjoitustalkoisiin.

II

23.4.2010

Katselin helikopterista alla levittäytyvää metsäistä maisemaa. Suomi eli tuosta vihreästä sävystä, oli elänyt jo satoja vuosia. Eli se totta vie maastakin, siitä mitä oli puiden alla. Tai no eipä kyllä juuri ollut puita siellä missä valtavat avolouhokset olivat. Toisaalta Suomessa metsiä riitti monista kaivoksista huolimatta. Paperintuotanto väheni hiljalleen 2000-luvun vaihteen huippuvuosien jälkeen. Oi niitä aikoja jolloin Jämsänkosken tehtaan uusi paperikone suolsi maailmanennätystahtiin paperia. Nyt kuitenkin yksi kerrallaan tehtaita ajettiin alas ja tuotantoa siirrettiin sinne missä vielä kysyntä kasvoi, itään. Eri asia oli esimerkiksi Kiirunan rautakaivoksen ja Kainuun uraanilouhosten suhteen. Arvometallien kysyntä oli ennätyssuurta juuri nyt ja tuo maailman suurin rautamalmin tuottaja oli Suomen valtion tärkeimpiä yksittäisiä tulonlähteitä, siinä missä Nokia. Kiirunan tuotantojohtajan kanssa saunoessani eilen ei muusta puhuttakaan kuin teräksenhohtoisesta loistavasta tulevaisuudesta.

Kuulokkeiden läpi kuuluvan tasaisen säksätyksen katkaisi lentäjän ääni. ”Herra ulkoministeri, laskeudumme viiden minuutin kuluttua.” ”Selvä, Mikko, muistathan,että ei sinun tarvitse herroitella minua”, vastasin jälleen hieman ärsyyntyneenä samalla punaista stressipalloa puristellen ja toisella kädellä irstasta tekstiviestiä kirjoitellen. En ollut tottunut herroitteluun, vaikka olin ollut ulkoministerinä jo monta vuotta. Ehkä siinä oli syynsä, olinhan kasvanut maalla, jossa herroittelua oleellisempaa oli käytännön asiat – työtä tekemällä näytettiin kuka on kuka. Ja toisaalta Mikko oli vakiokuljettajani ja lentäjäni, ollut jo vuosikymmenen. ”Kyllä herra”, Mikko sanoi kääntyen katsomaan minuun virnistäen lentäjänlasiensa takaa.

Siirsin katkenneet ajatukseni edessä oleviin hektisyyttä huokuviin tunteihin. Kohta tapaisin ex-presidentti Tammisen, joka oli vaatimalla vaatinut kahdenkeskistä tapaamista, ennen kuin menisin nuiva ilme naamallani tapaamaan Ruotsin Jyväskylään juuri saapunutta delegaatiota. Piru vie niitä ruotsalaisia, jäi hyvä neljän päivän kevätloma Kebnekaisen rinteillä kesken heti toisena päivänä. Miksei se Vanhanen voinut ottaa vastaan niitä kuninkaan lähettejä? Ai niin, sehän oli tämän viikonlopun jossain salaisella lemmenlomalla jonkun uuden nettideitin kanssa. Tietäisivätpä vaan kansalaiset millainen mies tätä hallitusta johtaa. Ja mikäpä minä olen kommentoimaan, kun itse olin samoissa puuhissa.

Tammista en pitänyt poliitikkona juuri minään. Hän voitti presidentinvaaleissa Ahtisaaren juuri ja juuri, vaikka varmaan jokainen kansalainen tiesi, että tuo suomenruotsalainen paini poliitikkona aivan eri sarjassa kuin Ahtisaari. Ahtisaari oli kansainvälisissä piireissä arvostettu huippuasiantuntija ja Tamminen taas... no ei oikeastaan mitään muuta kuin suomenruotsalainen supliikkimiehen mainetta kantava kultapoika. Vaalit hän vei lähinnä tuurilla, kun Keskusta ja Kokoomus kääntyivät yllättäen toiselle kierrokselle päässeen Ruotsalaisen Kansanpuolueen puheenjohtaja Tammisen taakse ja jättivät demarit nuolemaan näppejään. Siinä samalla tietysti hallitusrintama repeili kuin vanha eduskuntatalo vuonna 1945 ja koko maa oli hetkellisesti lamaantunut yllättävästä tilanteesta. Ruotsinkieliset olivat maassa reilussa vähemmistöasemassa, vaikka heitä noin miljoonan tallustelijan verran tässä reilun seitsemän miljoonan asukkaan maassa olikin. Niitä kun oli muuttanut työn perässä sotien jälkeen tänne rakkaaseen itänaapuriin.

Onneksi Tammisen valinnan aikaan ympäri Eurooppaa vaivannut taantuma ei juuri Suomea haitannut. Rahapuskureita oli luotu tällaisia yllättäviä taloudellisia käänteitä varten. Siitä kiitos kuului tietysti Kekkoselle, joka viimeisinä vuosinaan toimi vahvasti valtionyhtiöiden toimintaa ohjaillen. Valtavista kaivosyhtiöiden voitoista käännettiin rahavirtoja onnistuneesti kansainvälisiin yrityssijoituksiin pelkän kotimaan sosiaalietuuksien parantamisen sijaan ja lopulta Suomi olikin sijoitusyhtiöidensä kautta niin Microsoftin, General Electricsin, British Petroleumin kuin monen muunkin huipputuottavan yrityksen omistajistossa. Tammisen kausi oli siinä mielessä poikkeus, että se ääliö halusi puuttua kaikkiin kauppoihin ja vaatimalla vaati, että Ruotsia tuettaisiin ja Suomi alkaisi integroitua muun Euroopan lailla. Ihan kuin se maanviljelyvaltio ei pärjäisi omillaan, varsinkin kun Ruotsi liittyi Euroopan Unioniin ja sai sieltä sopivasti kavereita mukaan leikkimään maataloustuilla. Suomi pärjäsi omillaan ja tulisi pärjäämään.

Alla levittäytyvä Suomen pääkaupunki näytti hienolta iltaauringon säteissä, vaikka harju peittikin ydinkeskustan varjoonsa. Kaupunki näytti olevan täynnä elämää, sillä oli alkukesän ensimmäisiä hellepäiviä, eikä viilenevä ilta ollut vielä ajanut ihmisiä terasseilta kotiin. Ja toisaalta olihan festarikauden aloittava Harjurock meneillään. Lentäjä kaarsi pehmeästi Jyväsjärven päälle ja aloitti laskeutumisen Lutakon eteläkärjessä sijaitsevan, Heikki Koivulan suunnitteleman graniittia huokuvan eduskuntatalon katolle.

”Kiitos”, kerkisin huikata mikrofoniin ennen kuin oven avanneet kädet lähes riuhtaisivat minut katolle ja kuljettivat määrätietoisesti kohti sisäänkäyntiä. Olin jo tottunut Suojelupoliisin ripeään jämäkkyyteen, mutta tällä kertaa otteissa tuntui olevan lievää huolestuneen oloista kiiruhtamista. Ilmeisesti lennon aikana oli jo kerinnyt tieto ruotsalaisten aikeista levitä liian monelle. Turhaa stressiä kaikki.

Pitäisihän näidenkin ymmärtää, että kyllä ruotsalaiset saavat ihan rauhassa odottaa ja pureskella kynsinauhojaan. Kynnethän niiltä jo loppuivat jo pari vuotta sitten, kun päätimme edelleen olla liittymättä Euroopan rahaliittoon. Ja luoja tietää, että se oli hieno päätös, ottaen huomioon meneillään olevan maailman talouskriisin ja euron uskomattoman heikentymisen myös markkaan nähden. Suomen vientiin ei markan muutokset juuri koske, sillä malmikauppa käydään dollareissa. Suomi kyllä porskuttaa – vahvoilla sisämarkkinoillaan ja monipuolisella viennillään. On hyvä olla raaka-ainetuottaja ja samalla huippuelektroniikan kehittäjä.

Hetken vielä kerkisin pohdiskella ensi viikon Kiinan kierrosta ja Johannan kiimaista tekstiviestiä ennen kuin saavuimme työhuoneeni tammioville, jotka odottivat kutsuvasti avoinna. Varsin vastenmielinen tunne oli silti läsnä, kuten aina hurri-Tammista tavatessa. Hän kuvitteli olevansa aurinkokuningas siinä missä Juhani Tamminenkin. Yhtä tyhjänpäiväisiä olivat molempien teot. Toinen oli yhden kauden varsin saamattomana presidenttinä, toinen parhaimmillaan Ranskan umpisurkean jääkiekkomaajoukkueen valmentaja. Jääkiekko-Tamilla oli tapana käyttää kolmea prinsiippiä kaikissa puheissaan. Sama kolmen kohdan listojen esittäminen ikävä kyllä päti niin hurriin kuin nykyiseen valtiovarainministeriin Alexander Stubbiin. Tästä kolmikosta Stubb onneksi sentään oli se, joka usein sai jossain määrin järkevää sisältöä viesteihinsä. Ei vain itsestäänselvyyksiä ja järjettömyyksiä.

Ovet sulkeutuivat takanani ja katsoin ahdistuneesti pyylevää herraa, joka istui työtuolillani kuin ärsyttääkseen. Jalkoja Tamminen ei sentään ollut nostanut pöydälleni, todennäköisesti siksi, että ne eivät enää nousseet. Varmaan mikään niistä kolmesta. Pudotin kännykkäni Presidentti Tammisen lyödessä, jostain käteensä ilmestyneen puukon tammiseen työpöytääni, ilmekään värähtämättä.

”Tämä kuuluisi oikealle poliitikolle”, Tamminen totesi lakonisesti. Mietin hetken ennen kuin vastaisin, eihän tuo turjake tajunnut oikeasti mitään nykypäivän hallinnan teorioista, kansainvälisen politiikan tutkimuksesta tai integraation käsitteestä. Eniten huoletti se, että pöytääni tuli ikävä jälki. No saavatpa poliittiset jälkipolvet taas lisää ihmeteltävää.

Lopulta päätin vain nyökätä nostettuani tekstiviestiä piippaavan puhelimen lattialta, sillä minulla ei ollut mitään sanottavaa tuolle turjakkeelle. Hittoako se tavaroitani sorkkii, oikeastaan teki mieli heittää pummi ulos asiattoman käytöksen vuoksi. Eihän tuo yli 80-vuotias turhankin vireä ex-presidentti miten tahansa voi nykyisiä ministereitä kohtaan käyttäytyä. Tamminen päästi hetken tuijotustani tutkailtuaan otteen puukosta turhautuneena ja käänsi katseensa seinällä olevaan Paasikiven kuvaan. Itse keskityin jo tekstiviestin kirjoittamiseen.

”Minulla on sinulle ilmoitusluonteinen asia”, Tamminen totesi rauhallisella äänellään. ”Kohta sinä kerrot ruotsalaisille, että hallitus suhtautuu positiivisesti maa-alueiden vaihtoihin Kiirunan seudulla. Tiedäthän, että Suomi sai vääryydellä nuo maat, kiristyksellä ja pakottamisella. Ne ovat historiallisesti kuuluneet Ruotsiin ja näin tulisi olla nytkin.”

Pureskelin hurrin paasausta samalla, kun en eleelläkään antanut ilmi pientä yllättyneisyyttäni Tammisen purkausta kohtaan. Millähän vuosisadalla herra ex-presidentti eli? Ymmärtäisin kyllä tuollaisen ajattelun, jos en ymmärtäisi mitään nykymaailmasta. Historiasta huolimatta Länsi-Lappihan oli lähes pelkästään suomalaisten ja saamelaisten asuttama. Meän murre, saame ja ihan ymmärrettävä suomi olivat laajan Lapinmaan valtakielet, ruotsia Suomessa puhuivat lähinnä töiden perässä 60-luvulla Suomen kaivoksille ja malmijalostamoille muuttaneet ruotsalaiset. Käytännössä kaikki maahanmuuttajat osasivat jo kohtuullisesti suomea, sillä vuoden 1963 kielilaki vaati kielikursseilla käyntiä, jos ei kieltä muuten taitanut. Johan 1800-luvulla ruotsin asema laitettiin kolmannelle sijalle, kun suomesta tehtiin maan virallinen hallintokieli ja saamen opetus tuotiin myös etelän kouluihin. Nähtiinhän se jotenkin mystisenä kielenä ja tärkeänä kulttuuriperinnön osana. Olihan Suomen pinta-alasta yli puolet saamelaisten perinteistä aluetta.

”Kuules nyt, muistathan miten kävi omalla presidenttikaudellasi, kun yritit ajaa liikaa ruotsalaisten asioita. Ei siitä mitään tullut. Yritykset kauhistuivat ajamaasi Ruotsia nuolevaa ulkopolitiikkaa. Onneksi et sentään päättänyt talousasioista. Silloin vasta heikosti olisi mennyt. Kyllä ruotsalaiset ovat pärjänneet aivan mainiosti jo kaksisataa vuotta ilman Lapin luonnonvaroja. Ja saavat pärjätä jatkossa. Elämä jatkuu sielläkin.”

Tamminen pysyi hiljaa ja selvästi jäi poikkeuksellisesti sanattomaksi. Päätin jatkaa suolausta samalla, kun näpytin puutarhan kunnossapitoa käsittelevän tekstiviestin. Samassa tajusin, että olen varsin hyvä asioiden moniajossa, toisin kuin Applen iPhone.

”Lukeneena miehenä tiedät varmasti mikä on Suomen asema. Suomen tarinahan on kuin John Irvingin kirjoista. Kirjoissa on aina mukana karhu, kuten on kaikessa Suomen ulkopolitiikassa. Aina. Ja miten luulet tuon karhun käyttäytyvän, jos Suomi alkaa vaikeuttaa Pietarin alueen teräksensaantia siirtämällä terästeollisuuden yhden rajan kauemmaksi. Karhu ei varmasti tykkää siitä, vaan puraisee Suomi-neidon persettä varoitukseksi nuoltuaan ensin pallejansa hetken aikaa. Niin se tekee ja on tehnyt ennenkin, hyvä että saatiin edes Petsamon alue pidettyä sodissa. Nyt voit lähteä Torikahvion terassille muiden eläkeläisten pariin, vastaanotto on päättynyt.”

Presidentti nousi mitään sanomatta ja painui ovesta ulos. En ollut koskaan ymmärtänyt Tammista, jolla oli kaikenlaisia päähänpistoja. Ehkä tämä kuului samaan dementoituvan miehen komediasarjaan. Sekaisin se on koko vanhuudenhöperö mies. Tökkäsin puukkoa ja katselin sen hidastuvaa värähtelyä. Siitä sainkin hienon idean.