III ja IV

III

9. marraskuuta 1939

Paasikivi katsoi toisia silmiin yksi kerrallaan. Synkkä hiljaisuus vallitsi heikosti valaistussa takahuoneessa, sillä kaikilla oli mielessä Neuvostoliiton juuri lukkoon lyömät käsittämättömän kovat aluevaatimukset. Suorastaan epätodelliset aluevaatimukset Karjalasta ja Porkkalasta. Suomalaiset olivat vetäytyneet neuvottelemaan keskenään ilman ylimääräisiä kuulijoita. Nyt jos joskus pieni neuvottelu oli tarpeen, vaikka todellisuudessa tilanteesta päättävä kolmikko tiesi pohjimmiltaan sen olevan turhaa. Poliittinen optimismi oli kaikonnut kuin tuhka tuuleen viimeisten tuntien aikana.

Tanner vastasi tuimasti katseeseen nostaen samalla kätensä pöydälle. Kädet, jotka olivat nyrkkiin puristetut rystyset valkoisina.

- Saatana noita ryssiä, kehtaavat vielä väittää, että pieni pala Kainuun korvesta on hyvä vaihtokauppa parille satamalle ja koko Laatokan Karjalalle. Ei perkele, nuo koirat pitäisi ampua tästä suoralta kädeltä, niin näkisivät mikä on Suomen kanta asiaan.

Valtioneuvos Hakkarainen pyrki olemaan sovittelevampi.

- Väinö kuule, rauhoitu nyt vähän, eikö voitaisi vielä yrittää jotain kompromissia. Että annettaisiin vaikka vain toinen satama, luvataan myös rautaa Kiirunan kaivoksilta sopuhintaan. Kannakseltakin voitaisiin antaa periksi sen verran, että vedettäisiin viiva Koiviston eteläpuolelta Laatokkaan. Terijoen ne ottavat kuitenkin vaikka väkisin ja pieniä parin talon kyliä kaikki muut siellä ovat. Tietysti nuo ulkosaaret ovat ongelma, alkavat pian rajoittaa meidänkin laivaliikennettä ja..

- Nyt turpa kiinni molemmat, Paasikivi pamautti keskeyttäen miesten selittämisen.

- Asia on niin, että Suomi ei ole mikään Baltian maa, mikä alkaa suostua mihin vaan. Suomi pitää kiinni itsenäisyydestään, jonka se saavutti, eikä sitä itsenäisyyttä ala naapurimaat kyseenalaistamaan. Kohta mennään tuonne noiden vodkajuoppojen luo leuka pystyssä ja todetaan tosiasiat. Suomi suostuu vain kohtuulliseen rajan oikaisuun Kannaksella, vastaavan arvoista maa-aluetta vastaan muualta.

Tanner kääntyi takaisin kohti Hakkaraista.

- Siinäs kuulit, nämä neuvottelut on taputeltu nyt. Tai saneluahan tuo enemmän oli. Se on sota saatana, mikä nyt painaa päälle, jos uskaltavat. Eihän sitä tulevaa koskaan tiedä. Voihan se olla, että neukut ymmärtävät, että ei Suomi-neito ole mikään pikkulikka, mille sanellaan mitä tahansa. Tulkoon idän karhu vain. Selvähän se oikeasti on, että nuo ryssät tulevat. Luulevat olevansa kokonsa takia jotain parempaa. Perkele, katsotaan sitten minkälaisin kynsin ja hampain suomalainen pitää kiinni omastaan. Luulen, että siinä alkaa arojen vinosilmiä vituttamaan.

Hyvään avautumisvireeseen päässyt Tanner jatkoi isänmaallista paasaustaan lähinnä itsekseen ja pui nyrkkiä seinällä olevalle Stalinin kuvalle. Hakkarainen keskittyi jo pakkaamaan sekalaisia tavaroitaan salkkuun, sillä kohta lähdettäisiin takaisin Suomeen ja vauhdilla mentäisiinkin. Eiväthän neukut sentään neuvottelijoita lahtaisi, jos eivät saisi haluamaansa. Eiväthän?

Paasikivi katseli rauhallisesti kahta vastakohtaa, tulisieluista Tannerta ja viimeiseen asti korrektia ja puhumalla asiat selvittävää Hakkaraista. Paluu Suomeen tapahtuisi synkissä tunnelmissa – tumma tulisi olemaan marraskuun loppukin, sillä eihän tällaisia neuvotteluja turhaan järjestetä – Neuvostoliitto ottaa haluamansa keinoja kaihtamatta, sellainen oli tuon viiksekkään seinälle ripustetun miehen johtama maa. Asia kerrallaan nyt vain - sähkösanoma Suomeen tilanteesta ja luu vastapuolen kurkkuun vodkan seuraksi. Siinähän sitten oppivat olemaan neuvottelupöydässä meidän kanssamme. Turhaan tänne tultiin, kun neuvottelujen kariutuminen ei ollut kummallekaan osapuolelle mikään yllätys.

Neuvostoliiton edustajien puhe keskeytyi välittömästi suomalaisten palatessa takahuoneesta. Ryhdikkäästi pöydän ääreen istuttuaan Paasikivi aloitti tulkin välityksellä puhumaan, tarkasteltuaan punaisten tovereiden odottavat ilmeet pöydän toiselta puolelta.

- Suomen hallituksen antamin valtuuksin totean seuraavaa. Ensinnäkin Suomen valtio ei hyväksy Neuvostoliiton vaatimuksia alueluovutuksista. Toiseksi Suomen valtio vaatii Neuvostoliitolta virallista ja julkista anteeksipyyntöä kohtuuttomista Suomen itsenäisyyttä loukkaavista vaatimuksista.

Tulkkauksen edistyessä Neuvosoliiton osapuolten ilmeet kääntyivät itsetietoisesta hymystä epäuskon, hämmennyksen ja epätietoisuuden piirteisiin. Olivathan he tottuneet jo Baltian maiden kohdalla helppoihin neuvotteluihin. Juuri kun Stalinin lähin edustaja oli aloittamassa puhumaan, Paasikivi nosti kätensä jatkamisen merkiksi. Neuvottelupallo oli vielä hänen otteessaan, sillä hiljaisuus säilyi.

Paasikivi siirsi oikean kätensä takin sisäpuolelle povitaskulle ja jatkoi rauhallisella äänensävyllä.

- Suomen mielipide Neuvostoliiton käytöksestä Baltian maita ja Suomea kohtaan on tämä.

Hämmästyttävän nopealla liikkeellä Paasikivi iski Kauhavan tehtaalta saadun puukon voimalla pöydällä olevan kartan läpi, tiukasti kiinni pöydän tammipintaan. Tyrmistyneet neuvostoliittolaiset jäivät tuijottamaan puukon kahvaan kaiverrettua Suomi-leijonaa ja kuin sattumalta suoraan Leningradin halkaissutta peilikirkasta terää.

Sanaakaan lisäämättä Paasikivi nousi ylös ja kääntyi poistuakseen toisten suomalaisten seuratessa välittömästi mukana. Kalpeaksi valahtanut Hakkarainen rikkoi miesten välisen hiljaisuuden vasta myöhemmin junaan noustessa.

- Sen puukkotempun olisit voinut jättää tekemättä. Tanner sen sijaan purskahti heti perään nauramaan hersyvästi. Tanner oli juuri niitä poliitikkoja, jotka pitivät hyvin tärkeänä dramaattista vaikutelmaa.

- Voi taivas ja Jumala minkä teit. Oppivathan ryssät olemaan. Toivottavasti saivat sydänkohtauksen joka saatanan ikinen. Eivät ne tuosta uskalla mainita sanaakaan Stalinille, heidäthän ammuttaisiin siltä paikalta, kun eivät laittaneet meille vastaan.

IV

20. syyskuuta 1944

Pääministeri Hackzell puristeli kalpeana vasenta kättään tuolin käsinojaan. Kädessä oli outoja tunnottomuuden aaltoja eikä käden kevyt jumppaaminen vienyt niitä pois. Kaikki ei tuntunut olevan kohdallaan, sillä tuntui kuin joku olisi kuristanut. Hackzell yritti pysyä tyynenä vaikka neuvostoliittolaisten lista aluevaatimuksista vyöryi hänen ylitseen vieden kaiken lopunkin punan hänen valmiiksi valkeilta kasvoiltaan. Olotila oli ahdistavuutta pahimmillaan. Hackzell ei ollut varma oliko fyysinen pahoinvointi pelkästään neuvostoliittolaisten aiheuttamaa. Viimeisten viikkojen aiheuttama stressi oli paljon pahempaa kuin hän oli pystynyt kuvittelemaan. Unta ei ollut saanut kuin katkonaisesti kaiken poliittisen paskan pyöriessä jatkuvasti mielessä ja päivä päivältä olotila oli yhä huonompi. Vain lyhyen aikaa pääministerin raskasta sota-ajan pestiä hoitanut mies ajatteli, että olisi mieluummin ollut rintamalla. Siellä sentään taisteltiin fyysisesti ja oli vain yksi sääntö – tapa tai tule tapetuksi. Täällä painostavan punertavasti sisustetussa neuvotteluhuoneessa käyty sodankäynti oli toista maata. Panoksena ei ollut vain henki vaan kansakunnan olemassaolo. Jos vielä voisi päättää olisin mieluummin kansakoulun opettaja. Hackzell katsahti väsyneesti päättäväisen näköiseen neuvostoliittolaissotilaaseen joka seisoi ovella pistooli vyöllään. Voisikohan tuon pistoolin saada ja teloittaa koko vastapuolen. Mitähän Stalin siihen sanoisi?

- Onko kaikki kunnossa, Enckell kysyi kuiskaten mahdollisimman huomaamatta Hackzellilta. Ulkoministeri Enckell oli erittäin huolestunut hyvän ystävänsä selvästi sairaasta olotilasta ja mietti pyytävänsä neuvotteluihin taukoa, jota tuskin suotaisiin. Näkihän vastapuoli Suomen neuvottelijoiden olevan selvästi heikoilla niin henkisesti kuin fyysisesti. Ja juuri silloin piti iskeä, kun vastustaja oli heikoimmillaan.

Hackzell oli juuri vastaamassa, kun tunsi häijyn tiukkuuden tunteen rinnassaan. Se oli jotain uutta, suorastaan hämmästyttävän suurta, mutta kuitenkin jotenkin määrittelemättömän etäistä kipua. Tuntemus oli mielenkiintoinen, sillä jotenkin aika tuntui hidastuvan ja Hackzell kerkisi ajatella seuraavansa oman ruumiinsa kipuja leijaillen kehon ulkopuolella. Mutta eihän ihminen voi irtautua ruumiistaan? Ja minähän olen hengissä? Yhtäkkiä kivun luonne muuttui pistäväksi ja huomattavasti terävämmäksi leviten samalla koko kehon alueelle. Hän tunsi hengityksensä salpautuvan ja huomasi pöydän lakatun pinnan tulevan kumman nopeasti lähemmäksi kasvoja.

Koko neuvotteluhuone heräsi aivan uuteen eloon Suomen pääministerin rojahtaessa heikosti voihkaisten pöydälle ja vajoten tajuttomuuteen. Suomalaiset yrittivät virvoitella hädissään pääministeriä, kun tilanteen vakavuuden tajunnut Neuvostoliiton sotilaskomentaja ryntäsi huoneesta huutamaan käytävälle päivystävän lääkintähenkilökunnan huoneen suuntaan. Ei kestänyt kaukaakaan, kun valkoisiin pukeutunut, lievästi vodkalle haiseva, lähes kaksimetrinen, kalju, partasuinen tohtori otti tilanteen haltuun ja tietoisuutensa kadottanut, mutta sentään heikosti hengittävä pääministeri siirrettiin lepäämään eri huoneeseen.

Enckell ei voinut kuin pitkin hampain hyväksyä neuvostoliittolaisten vaatimuksen neuvottelujen välittömästä jatkumisesta. Hänen oli otettava vastuu tässä tilanteessa, eikä hänellä ollut enää suoranaista apumiestä mukana, jonka kanssa yrittää lieventää Suomen menetyksiä. Suomen delegaation muut jäsenet olivat huomattavasti kevyemmillä kannuksilla liikkeellä, minkä tajuaminen ei varsinaisesti keventänyt painoa Enckellin hartioilla, vielä äsken hän oli se, joka sai lähinnä myötäillä pomon näkemyksiä.

Komentaja Gritsan otti taskustaan puukon ja nousi seisomaan kumartuen kevyesti pöydälle levitetyn kartan päälle. Päättäväisesti Gritsan asetteli puukon terän Suomenlahden rantaviivaan ja alkoi viiltää Suomen Karjalasta palaa pois. Enckell istui hiljaa katsoen raastavaa toimitusta ja yksittäinen kyynel valahti hänen silmäkulmastaan poskelle.

Karjalan alueen leikeltyään Gritsan kohotti katseensa Enckelliin ja näytti etusormeaan. Enckell ymmärsi että aluevaatimukset eivät olleet vielä tässä. Gritsan vetäisi terävällä liikkeellä Hankoniemen kärjen ja Suomenlahden saaria irti Suomesta ja sanoi jotain Venäjäksi. Tulkki käänsi värittömästi ”ota tai jätä.” Enckell pyyhki kyyneleen poskeltaan ja nyökkäsi syvään. Gritsanin ilme kääntyi pieneen hymyyn ja hän ojensi puukon surumieliselle Suomen ulkoministerille jälleen muutaman sanan sanoen.

- Terveisiä Suomeen, tulkki totesi kylmästi.

Asiaan liittymätön kartta.