"Hei tsemppii, hoida se kakkossija", kajahtaa huuto varvausta juoksevan maajoukkuesuunnistajan korville. Massiivisen kokoisen mahan ja asiantuntemuksen omaava valmennuspäällikkö Nalle Pandala katselee käsillä olevaa vuosien työn tulosta - suunnistuksen EM-erikoislyhyenmatkan toisen sijan hallussa olemista, pisaraisten heinien kimallellessa saksalaisen niityn laitamilla. Jo vuosia aiemmin oli suomalaisten suunnistajien valmennuksen teemaksi otettu kakkossijojen tavoittelu, sillä suomalaisista ei vain ole voittajiksi. Paitsi silloin -95 Globenissa.
Projekti aloitettiin hetimmiten 2010-luvun alussa, kun mietittiin Suunnistusliiton uutta strategiaa (siinä samalla kun laitettiin nettisivujen värit ja suunnistajan fontit uusiksi) - Ruotsi oli karkaamassa offensiiveillaan, Sveitsi oli jo karannut ammattimaisen valmentautumisen avulla. Ranskan patonginpurijat menivät menojaan Iso-G:n johdolla ja tsekkiläisetkin kaljahöyryissään viisastelivat Suomelle MM-banketeissa menestymättömyydestä. Tai ainakin Pro-H kertoi hurjia tarinoita tsekkien leiriharjoittelusta ja viimeisen illan palauttavista panimotuotteiden testailuista. Edes siellä banketissa ei enää voitettu ja maajoukkueurheilijoille jaettiin leiripäivien ja ison käden motivoinnin sijasta ateriakorvikkeita. Miksei siis tyydyttäisi kakkossijaan? Olihan se heti toista paras voiton jälkeen. Kolmatta paras on muuten kolmonen ja onhan pronssinen kroppa kaikkien kesäkauden tavoitteena. Tai ainakin t-paidan rusketusrajat käsivarsissa. Ne on muuten niin hienot.
Kakkossijojen tavoittelusta tehtiin kuumin puheenaihe jo Diacorin-urheiluvammaseminaarissa 2010 huhtikuussa, jolloin monet asiantuntijat totesivat voittoon pyrkivien urheilijoiden vammariskien suuresta kasvamisesta ja yliharjoittelun aiheuttamista vakavista rasitusvammoista. Olisi jopa lääketieteellisesti parempi pyrkiä vain hyväksi kakkoseksi.
Seminaarissa istuskellut Pandala teki tästä omat päätelmänsä ja vain puolisen vuotta myöhemmin Suomen oma "Elitplanen" oli kirjoitettu uusiksi, vaikka kakkossijaprojekti ei suunnistussäätiön tutkimusapurahan kriteerejä täyttänytkään. Kurjat, kun vielä kuuluivat kuppikuntaan, jossa Lydiard-henki oli vahva - kyllä silloin 70-luvulla kyläkisoissa juostiin kovempaa ilman mitään kakkossijojen hakemista.
Enää ei puhuttu elitplanenissa offensiv orienteringista, vaan defensiiveistä ja kakkossijojen suojaamisista. Myös depressiv orientering hylättiin, sillä ilon kautta suorittaminenhan on sitä mukavinta mukavuutta ja saahan kakkonenkin kuvitella olevansa ykkönen, vaikka onkin kakkonen.
Vuodet 2011-2013 taottiin suunnistavan nuorison päähän ajatusta toiseksi tulleen autuudesta ja hopeinen lusikka suussa kasvamisesta. Ja nuorethan totutusti oppivat nopeasti - statukset päivittyivät nopeammin ja nopeammin: "Tänään oli ihan hyvä kakkosluokan reeni.", "Kakkosryhmä!", "Tänään vain kakkosolutta", "Juha Mieto on kuningas."
Mieto tuli suomalaissuunnistajien esikuvaksi luonnollisesti siksi, että hän osasi ajoittaa kakkosluokan kuntonsa mestarillisesti Lake Placidin olympialaisiin vuonna 1980. Mietohan nappasi näistä karkeloista kaksi henkilökohtaista hopeamitalia ja millä tavalla. Wassbergin voittomarginaaliksi 15km matkalla tuli sadasosa, joten Mieto veti täysin riskirajoilla toisen sijansa suhteen. Eihän mietaa mitenkään voinut tietää, että Wassberg joutuu kultamitalinsa suhteen noinkin tiukoille. 50 kilometrin osalta Mieto taas passaili alussa sen verran, että Zimjatov pääsi riittävästi karkuun, jotta ahdistavaa loppukiritaistelua ei tulisi. Miltä se sellainen kiri näyttäisi, jos toinen pyrkii kakkossijaan ja toinen voittoon?
Sosialististen Neuvostotasavaltojen liitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni ja sisukas Suomi.
Ollaan kakkosia toisillemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti